26.3.2015

Kilpajuoksua rakkauden kanssa

Eräs kaverini tokaisi eilen, että useiden sinkkujen elämä on pelkästään miehen etsimistä. Se herätti minut hetkeksi miettimään tuon paikkaansapitävyyttä niin yleisesti kuin omassa elämässäni. 

Kyllä, etsin miestä. Tai anteeksi, tarkennetaan: etsin rakkautta. En häpeä myöntää, että tutkailen ympäristöäni aktiivisesti vaikkapa ollessani salilla (siellä on kyllä potentiaalisen oloisia, heh) tai kahvilassa tai rautatiesasemalla. Tarkistutan tutkani läpi mahdollisia poikaystäväehdokkaita ympäristöstäni. Ihan vain ulkonäkötasolla siis. Jos joskus harrastan flirttailua jonkun kanssa, en voi olla miettimättä, että mitä jos me mentäisiin treffeille? Kyllä, mietin myöskin, että miksi olen yksin ja mistä löytää Se Oikea. 

Hassuinta oli, että tuosta kaverini tokaisusta koin ensiksi häpeää. Häpeää siitä, että elämäni ja sen ongelmat pyörivät pitkälti miesasioissa. Tai pikemminkin niitten puutteessa. Eikö elämässäni ole todellakaan muuta sisältöä kuin etsiä Sitä Oikeaa? Olenko epäonnistunut yksilö, jos murehdin sinkkuuttani ja etsin kuumeisesti sitä miestä, jota rakastaa ja joka rakastaa minua? Onko se väärin?

Niin, Onko väärin, jos kaipaa rakkautta, kumppanuutta ynnä muuta ällösöpöä yhteiskunnassa, jossa sosiaaliseen mediaan läimästään hastageja #kultamussukka ja #rakastanikuisesti tai jossa mainostetaan tammikuun alusta alkaen ensin ystävänpäivää ja sitten naistenpäivää (kuinka ilahduttaa rakastaan blablabla)? Ei ole, ainakaan jos minulta kysytään. Mielestäni se on ihan hyväksyttävää, mikäli se kaipaus pysyy normaalin rajoissa. Koska on niitäkin ihmisiä, jotka hyväksyvät kenet tahansa idiootin vierellensä vain siksi, etteivät halua olla yksin?! He hyväksyvät siis ihan kenet tahansa, joka edes vaivautuu olemaan heidän seurassaan vain siksi, että kokisivat olevansa rakastettuja. Mun mielestä se on epätoivoista. 

Nyt tää likka pääsi vauhtiin, joten otetaanpa vähän perusteita psykologiasta. Havighurstin kehitystehtäväteorian mukaan varhaisaikuisuuden kehitystehtäviin kuuluu mm. puolison valinta, perheen perustaminen ja työelämään siirtyminen. Eli on todellakin ihan normaalia etsiä kumppania! Koska työelämään mä oon jo vähän hiljalleen siirtymässä ja perhettä on hieman haastava perustaa ilman kumppania... Eriksonin kehityskriisiteorian mukaan varhaisaikuisuuteen kuuluu läheisyyden ja eristäytymisen kriisi. Varhaisnuoruudessa luodaan perustaa ihmisuhteille ja kiintymyksen ja rakkauden tunteet ovatkin keskeisiä tunteita. HAA. Olen siis normaali, kun kaipaan rakkautta. 

Summa summarum: yksin on aika yksinäistä, joten miksen metsästäisi Sitä Oikeaa? 

The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return.
- Christian from Moulin Rouge

Ps. Taisin vähän innostua aiheesta... Kiitos ja anteeksi. 

18.3.2015

On se hassua kuinka

saavillinen kahvia hyvässä seurassa helpottaa oloa

paljon yksi kiva kevättakki tekee iloiseksi

vaikeaa on valita kirjakaupassa vain yksi hyvä kirja mukaan niitten kaikkien keskeltä

Robert Downey Jr. näytti omituiselta yhdessä roolissaan

Minttu-Vilmasta tuli mieleen alkoholi


ihania ystäviä mulla on

paljon riemua syntyy, kun ostaa lippuautomaatista ruotsiksi junalippua
ja vielä ymmärtääkin jotain
(ja platser mittemot varandra hihitytti kovin)

Riihimäen asemalla vaihtojunaa odotellessani tunsin haikeutta. Se pieni kaupunki on joskus ollut mun koti

paljon mä olen muuttunut. Opiskelijakortin kuva on otettu elokuussa 2010.  Nyt on vuosi 2015 ja en kyllä tuolta enää näytä



voinkin tuntea oloni niin kotoisaksi Tampereella

kuinka osaan seistä bussipysäkillä juuri siinä kohtaa, että bussin pysähtyessä sen etuovi on nenäni edessä

mun mielestä on tärkeempää kattella telkkaria kuin siivota

tänään ei olekaan sunnuntai, vaan keskiviikko


13.3.2015

28. Onni on...

...Keskustorilla hengaileva lumihirviö, joka ihan selkeästi uhmaa kevättä. 
...pukeutua mekkoon ja tennareihin.
...polkea polkupyörällä ensimmäistä kertaa talven jälkeen. 


9.3.2015

Selvästi hyvä päivä

Tänään oli hyvä päivä. 
Aurinko paistoi kirkkaasti ja se lämmitti mukavasti kasvoja. 


Sai pukea nahkatakin vihdoinkin päälle ja tunsin sen myötä oloni voittamattomaksi. 
Peilikuvakin miellytti pitkästä aikaa silmää. Damn girl, you're hot!


Ei tarvinnut viettää koko päivää yksin, vaan sain pikaista kahviseuraa. 
Tajusin, että oon ihan kelpo ihminen juuri tämmöisenä kuin oon. 


Ostin ystävän tulevalle vauvalle vauvakirjan. 
Sovitin vaatekaupassa epäsopivia vaatteita eikä se saanut mua surulliseksi.
Edelleenkin se peilikuva miellyttää, onko ihan normaalia ihailla itseään peilistä? 


Oli hauska seurailla ihmisiä ja niiden touhuja kameran linssin läpi. 
Tulin siihen tulokseen, että mun elämä on ihan hyvä näin. 
Mulla on kiva työpaikka, uusia kavereita Tampereella ja vanhatkin kamut on vielä kuvioissa mukana. 


Tänään oli selvästi hyvä päivä. 

1.3.2015

Vielä mä sulle dieetit näytän

Olen jo joillekin raivonnut tästä aiheesta, mutta tehdään siitä nyt julkista. Ihmisiä arvioidaan paljon ulkoisten tekijöiden perusteella: millaiset hiukset, millaiset vaatteet, miten puhuu, miten on jne. Mutta nykyään arvioidaan myös eväiden perusteella. Olen tämän vuoden aikana törmännyt tähän jo liian monta kertaa ja alkaa hiljalleen keittään. Ja pahastikin vielä! 

Kerronpas teille pari esimerkkitapausta. Tapaus 1 sattui työharjoittelussa tässä taannoin. Piti iltavuoron jälkeen valmistaa makaroonilaatikkoa evääksi töihin, mutta olin liian väsynyt odottamaan sen valmistumista, joten tyydyin sekoittamaan kypsät makaroonit ja jauhelihan keskenään (aka tein makaroonimössöä). Kaveriksi otin sitten vielä vähän raejuustoa. Työharjoittelussa sitten seuraavana aamuna ruokatauon aikaan söin onnellisena ruokaani, kunnes hoitaja X kysyi: "Ai onks sulla joku urheilijan dieetti vai?" Aivoissa meinasi naksahtaa jos tässä vaiheessa, mutta sain väännettyä pärställeni hymyntapaisen ja selitin tilanteen. Ei mennyt kauaankaan kuin muutkin aamuvuorolaiset tulivat ruokatauolle, joista kaksi vielä kysyivät, että olenko dieetillä. NO EN OLE. Eikö tässä maailmassa saa syödä mitä haluaa? 

Tapaus 2 tapahtui tällä viikolla, kun olin keikkatöissä Pikonlinnassa. Ruokatauolla söin riisiä kanakastikkeella ja lisäksi oli vielä raejuustoa ja kananmuna. Niin ja omena! Huomasin kuinka vastapäätä istuva 60-vuotias hoitaja silmäili pitkään minua ja ruokaani, kunnes aukaisi suunsa vain sanoakseen: "Olet kyllä tosi hoikka, ei ihme kun olet tommosella dieetillä." VOI HELVETIN KUUSTOISTA. Oli todella vaikeaa olla heittämättä hoitajaa sillä omenalla. Sen sijaan mumisin jotakin, että täähän on ihan normaalia ruokaa mulla on.

Mutta oikeasti, voi luoja... Mikä siinä oikein on, että pitää heti leimata normaali ruoka dieetiksi. Syön ruokaa, josta tykkään (ja jota osaan tehdä)! Mun ruoka vois toki olla vieläkin terveellisempi, jos mustaisin aina lisätä kasviksia joukkoon eli ei mun pöperöt aina niin dieettimatskua edes ole. Ja moni on samalla sanonut, ettei mun tarvitse olla dieetillä, koska olen hoikka. Ensimmäinen ajatus on se, että enkö saa syödä terveellisesti, koska olen hoikka ja pitääkö mun nyt ruveta syömään epäterveellisesti ja lihota ja sitten vasta ruveta syömään terveellisesti. Mutta sitten ajattelen, että minä syön mitä haluan ja sillä sipuli.

Nyt ei enää ärsytä niin paljoa.