Dia do Capoeirista

Sain tietää, että tänään on Dia do Capoeirista - Capoeiristan päivä. Sen kunniaksi aion kertoa ajatuksiani rakkaasta harrastuksestani.

Oikeastaan capoeira ei ole enää minulle vain harrastus. Capoeira on iso osa elämääni, melkein elän capoeiraa. Capoeira on jättänyt minuun ison jäljen, isomman kuin yksikään haava tai koulukiusaamismuisto. En osaisi kuvitella elämää ilman capoeiraa. En olisi samanlainen ihminen ilman capoeiraa.

Capoeira ei pelkästään ole antanut minulle hyvää fysiikkaa, rytmitajua tai refleksejä. Se on antanut minulle mahdollisuuden tutustua mitä mielenkiintoisimpii asioihin, kuten Brasilian kulttuuriin sekä capoeiran historiaan. Olen oppinut capoeiralaulujen avulla brasilian portugalia sekä soittamaan kummallista soitinta eli berimbauta.

Erityisesti arvostan capoeirassa niitä muistoja, jotka se on minulle suonut näiden vuosien aikana. Kolmen ja puolen vuoden aikana olen saanut kunnian tutustua ihanan hulluihin ihmisiin ja kokea heidän kanssaa mitä unohtumattomimpia hetkiä. Facebookissa on yhteensä 111 capoeiran kautta tutuksi tulleita ihmisiä ja pään sisällä lukematon määrä muistoja. Niiden eteen olen joutunut tekemään töitä, jotta voisin maksaa osallistumiseni capoeiratapahtumiin. Mutta mikään summa ja työ ei korvaa solmittuja ystävyyssuhteita eikä koettuja muistoja. Kaikki se työ ja rahan meno on sen arvoista. En kadu tippaakaan.

Capoeiratieni on vasta aluillaan, olen ehkä astunut kaksi askelta eteenpäin näiden vuosien saatossa. Minulla on vielä paljon opittavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Intoni capoeiraa kohtaan on vaihdellut näiden reilun kolmen vuoden aikana, mutta tässä minä olen vieläkin - innolla odottamassa treenien alkamista. Tämänhetkinen intoni capoeiraan muistuttaa kovasti sitä intoa, joka minulla oli 9.1.2008, kun olin ensimmäisissä treeneissä. Mikään ei siis ole juurikaan muuttunut, paitsi että nyt minulla on enemmän kokemusta. Hyvä niin.

Kiitos capoeira näistä menneistä ja tulevista vuosista. Erityisen suuret kiitokset professor Gharronnelle - ilman häntä en minäkään kirjoittaisi capoeirasta. Kiitos kuuluu myös koko Boa Vontade -perheelle - mestre Canelãolle, opettajille ja oppilaille. Ja erityiskiitos Metsre Bimballe, koska ilman häntä ei olisi capoeira regionalia ja ilman sitä ei olisi Capoeira Boa Vontadea. Ja ilman sitä... en halua edes ajatella asiaa.

Tänään on treenit. Onneksi.

"Varo Perttejä!"

Kesäkimara

En ole kirjoittanut kuukauteen ja tänään koin taas valaisevan idean kirjoittaa tylsän tekstin tänne. Paljon on ehtinyt tapahtua kuukaudessa, joten nyt onkin pienoisen katsauksen aika kuvien kera...

• Ehdin jäädä pahasti koukkuun Criminal Minds -sarjaan. Oon vakavasti riippuvainen siitä! Ah, mä kyl rakastan sitä sarjaa (tai oikeestaan paria sarjan hahmoa...), mut tuun ihan vainoharhaiseksi, jos joudun oleen yksin hiljaisessa ja hämärässä paikassa. Apua.

• En ole käynyt juuri ollenkaan uimassa!! En tiedä mistä johtuu, mutta näin ovat asiat. Mutta eilen olin!

• Olin juhannuksena Veeralla tuolla Jyväskylässä. Oli muikeeta! Kiitos Veera ja ööö kaikki!

• Ja post johannista (=post juhannus) vietettiin Ainon mökillä Ruovedellä. Siellä olin Ainon, Katrin, Maijan, Vilman ja Idan kanssa. Ja Perttikin oli mukana, mutta ei ehditty lennättää sitä :( Pertti on siis Ainon tekemä leija.

• Ainon kanssa mentiin lauantaina 9.7. Aitoon Kirkastusjuhliin hengaileen. Kunpparit oli jalassa ja heti kaikki miehet pörräs kimpussa. Ja kyllä, mä tiedän ettei ne ole kunpparit vaan kumpparit. Inside-juttu.

• Ja viime lauantaina mentiin Turkuun Animeconiin. No ei me oikeestaan conissa ehditty olla, kun siellä oli aika laimee meininki. Mut seikkailtiin vähän Turkkusessa ja mm. käveltiin Ainon ja Vilman kanssa Mäkkäristä Turun linnaan, matkaa oli semmoset nelisen kilsaa. Mut ihan mahtava reissu oli!

Sankarit

Olinpas pitkän ja sateisen päivän päätteeksi Leijonapoikia katsomassa tuolla Keskustorilla. Huhhuh, oli kyllä semmonen meininki... Mut ihan älyttömän kivaa oli! Poliisien mukaan paikalla oli 30 000 ihmistä, vad helveten?! Koska en jaksa selostaa enempää, pistän taas pari kuvaa.. Pahoittelen kuvien laatua: seison miljoona metriä lavasta + mä en nähny mitään + akku oli lopussa.. Mutta kuvia olkaa hyvät:

Poika <3

PATEEEEE!

Mustikoita Mansessa

Huoh, vihdoinkin kotona! Oon koko päivän vaan ollut jalkojeni päällä... Kuinka mä rakastankaan mun nojatuolia tällä hetkellä! <3

Lähdin jo kymmenen aikaan aamulla liikkeelle. Ekaks velvollisuudet eli mainosten hakeminen Kopijyvästä. Oli kyl niin tympeä naikkonen siellä, että en ihan heti halua mennä uudelleen sinne.. Mainokset saatuani jatkoi velvollisuuksieni täyttämistä viemällä mainoksia Nääshallille. No kipasin mä Metsolla ja parissa kaupassa laittamassa mainoksia. Eksyin myös Mansen parhaaseen paikkaan eli Näsikalliolle. Tässä kuvia mun seikkailusta:

Oonko vain tyhmä, mut miks mä en tajua tän sanomaa?

                        Nääshalli <3 Ihan tuli kaikki capoeiramuistot mielee, kun haiston ton "Nässyhajun"!

 Sitten päätinkin leipoa! Minä päätin leipoa. Maailmankirjat on nyt ihan sekaisin, mun ei tee melkein ikinä mieli leipoa, koska oon niin poropeukalo keittiössä. Mut tosiaan, tuotin valkosuklaa-mustikkamuffineja. Ohjeen löysin täältä, mut kirjoitan sen kummiskin tähän eli

Valkosuklaa-mustikkamuffinit

3 munaa

1 1/4 dl sokeria

100g voita tai margariinia

4 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

3/4 dl flora vanillaa

80 g valkosuklaata

1 1/2 - 2 dl mustikoita

Sulata rasva, anna jäähtyä. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Yhdistä vehnäjauhoihin leivinjauhe ja vaniljasokeri. Rouhi valkosuklaa hienoksi muruksi. Lisää taikinaan noin kolmessa eri erässä vuorotellen rasvaa,  sihdaten jauhoja ja flora vanillaa. Sekoita lusikalla kevyesti käännellen sekaisin. Kääntele sekaan valkosuklaamurut ja sen jälkeen erittäin varovasti noin 3/4 mustikoista, käännä kerran tai kaksi lusikalla taikinaa sekaisin. Lusikoi taikina muffinivuokiin. Ripottele pinnalle mustikoita. Paista 200 asteisessa uunissa noin 15-20 minuttia.

 Juu mä tiedän, että rumiahan noi on, mut niiiiin hyviä :P Kerrankin onnistuin tekeen maukkaita muffineja. Omnom. Harmi, kun ne loppu jo. Söin viimeisen hihih.

 Ja mun piti vain käydä Lauran jädekioskilla, mut kuinkas kävikään; olin 4,5 tuntia siellä. Upsistakeikkaa. No ei mua häädettykään poies sieltä, joten ihan hyvän teon mä tein. Kai. Ja SÖIN ENSIMMÄISEN MANSIKAN! Wuhuuuuu! Ei ihan ollut suomalaista, mut hyvää se kummiskin oli. Nam.

Yritän motivoida itseäni huomista tuplatyöpäivää varten. Huomiseen!

Somewhere to start

Nyt mä sen tein: aloitin blogin kirjoittamisen ja julkaisenkin sen vielä. Ihan jänskättäis.

Miksi kirjoitan blogia? Olen itsekäs ja haluan kertoa löyhistä mielipiteistäni ja haluan näyttää tovereilleni millainen ihminen minussa piilee. Useimmat toverini asuvat muualla kuin Tampereella enkä siis näe heitä kovinkaan usein. Facebook on ainoa väylä kommunikoimiselle, mutta en jostain syystä halua kertoa itsestäni sitä kautta. 

Ensimmäisessä kunnon kirjoituksessani haluan puhua Samu Mäkipäästä, joka ei vammaisuutensa vuoksi päässyt erityiskoulun luokkaretkelle. Epilepsia ei ole mikään syy jättää luvattua retkeä välistä, varsinkin, jos mitään lääketieteellistä estettä ei ole. En hirveesti tunne epilepsiaa sairautena, mutta muistaisin siihekin olevan lääkkeet, jotka hillitsevät kohtauksen alkamista. 

Täällä yksi empaattinen idiootti on ihan kyyneleet silmissä, kun miettii Samun tunteita. En voi edes kuvitellakaan, millainen murhe Samulla on odotettuaan kolme vuotta luokkaretkeä. Nyt sapettaa kaikkien vammaisten puolesta! Murr.

Mutta nyt yritän unohtaa maailman epäoikeudenmukaisuuden ja suuntaan nukkumaan. Hyvvee yötä vaan! 

Ps. Älkää naurako tälle blogille. Kiitos!