Olen nainen. Olen ihminen.

Tänään tein jotain mitä jokaisen naisen tulisi tehdä kohdatessaan ällöttäviä huuteluita miehiltä: puolustin itseäni. 

Olin rautatieasemalla ja ohitin lauman aikuisia miehiä. Ohittaessani miehet huutelivat kuinka kivalta kissimirriltä näytän ja kavutessani portaita laiturille he kertoivat kuinka kivalta takamukseni näyttää. Valitettavasti nämä herrasmiejet tulivat samalle laiturille junaa odottelemaan. He myöskin siinä kyselivät sattuuko tämä kissa tulemaan setien kanssa samaan vaunuun. Voin kuulemma istua polvella ja setä voi silittää minua niin että rupean kehräämään.

Tässä kohtaa aivoissani naksahti ja aukaisin suuni. "En oo kissa, oon ihminen, joten voit pitää sen sovinistisen leipäläpesi ummessa. En todellakaan halua istuu sinun enkä kenenkään muun polvella. Voit painuu vittuun häiritsemästä mua!" Ja niin setäherrat hiljenivät ja minä siirryin kauemmaksi adrenaliinin virratessa suonissani. 

Minä olen nainen. Olen ihminen. Kyllä, minulla on tissit ja kiva takapuoli! Mutta se ei tarkoita, että peniksen omaavat ihmiset voivat puhua mitä ikinö heidän aivosolukoissaan mahtaa liikkua. En minäkään huutele komean miehen nähtyäni, että onpas siinä komea ori! En ehdottele hänelle, että sattuisiko ori kaipaamaan ratsastajaa, sillä minä voisin kyllä tarjoututua ratsastamaan noin upealla oriilla. Ei, en tee niin. 

Koitan tässä kovasti sanoa, että puolustakaa itseänne! 

On myönnettävä, että tämänkin palopuheen taustalla on tapahtuneen lisäksi Caitlin Moranin kirja 'Naisena olemisen taito'. Kehotan kaikkia lukemaan sen. On hyvä kirja! 

Ps. Kirjoitus on kirjoitettu suurien tunteiden vallassa kännykällä. Pahoittelen hassua tekstiä ja mahdollisia kirjoitusvirheitä. 

Loma Roomassa

Olin viikon lomailemassa Roomassa! Matkaa olin odottanut kuin kuuta nousevaa jo 115 päivän ajan ja olin koko sen ajan täpinöissäni matkasta :-D Roomassa sää oli jo heti sateinen, kun saavuttiin kohteeseen. Mutta lämmintä oli ja sade oli kuuroluontoista ja saatiin nauttia auringostakin ihan riittävästi. 

Päivä 1

Ensimmäisenä päivänä söin reissun ensimmäisen ja viimeisen pitsan. Voin kertoa, että oli ehkä kamalinta pitsaa mitä oon ikinä syönyt! Ensinnäkin sen esteettisyys hiveli silmiäni ja se pitsa räpiköi rasvassa, joka valui pitkin leukaa ja sormia, kun koitin nälänhädässäni sitä syödä. Yh, vieläkin tekee pahaa kun ajattelee sitä... 

Mutta Colosseum! Siinä on hieno pytinki kyllä! Siis en uskonut melkein silmiäni, kun näin sen kaukaa kadun päästä. Sehän on jumalattoman iso, tai no totta kai se on iso. jos siellä on taisteluitakin järjestetty... Mutta olin sen kuitenkin kuvitellut pienemmäksi tai kuvissa se näyttää jotenkin pienemmältä :-D Mut miettikää, että tuolla on järjestetty myös meritaisteluita!!! Siis miten ihmeessä ne on voitu järjestää? 

Maiston ensimmäistä gelatoa ja olisin voinut syödä litratolkulla sitä Nutella-jäätelöä <3 

                                                            

                                                

        

Päivä 2

Tiistaina jo suunnattiin Paavin valtakuntaan eli Vatikaanivaltioon! 

Aukio kuhisi turisteja ja oltiin ihan pihalla siitä, missä pitäis olla ja mistä alkaa jono. Huomattiin, että jono Pyhän Pietarin kirkkoon alkoi keskeltä aukioo ja kiersi koko aukion reunoja aina sisänkäynnille saakka... Ei siis menty kirkkoon sinä päivänä, koska jo siihen aikaan aurinko paistoi kuumasti eikä meitä kiinnostanut kärventää itseämme ikuisuuden pituisessa jonossa. Sen sijaan ostettiin "skip the line" -liput Vatikaanimuseoon ja Sikstuksen kappeliin. Skip the line on nimensä mukaisesti jonojen ohitusta varten. Keräännyttiin tiettyyn tapaamispisteeseen, josta lähdetiin isona turistirysänä oppaan johdattamana kohti Vatikaanimuseota. Ryhmät pääsi jonon ohi suoraan sisälle, jonka jälkeen meidän ryhmä ainakin hajaantui kaikki omiin suuntiinsa. Oltiin jo siinä uskossa, että joudutaan kärvistelmään opastetulla kierroksella, joten oli suuri helpotus tajuta, että saadaan kulkea omin päin siellä! Hirveän hienoa sielläkin ja oli todella hienoa nähdä Michelangelon Viimeinen Tuomio ihan omin silmin. Sikstuksen kappelissa oli valokuvaamiskielto, tosin se ei monia tuntunut estävän. Itsekin koitin ottaa kännykällä salakuvaa, mutta sain aikaiseksi jotain sumeaa sotkua. 

Päivä 3

Kolmantena päivänä suunnattiin junalla Napoliin ja Napolista toisella junalla Pompeijin raunioille. Molemmat junamatkat tuntuivat tuskallisen pitkiltä ja uuvuttavilta. Ensimmäisessä junassa oli kylmä ja toisessa kuuma :-D Raunioalue oli paaaaaaaaaaljon laajempi kuin olin pienessä päässäni sen onnistunut kuvittelemaan. Ajattelin, että se oli vain aukio, jossa olisi muutama kivenmurikka siellä sun täällä ja kauheesti typeriä kylttejä kertomassa jotakin historiaa. Sen sijaan, siellä oli yllättävän paljon talonrippeitä jäljellä (toki siellä kovasti käytiin restaurointihommia tekemässä näemmä) ja amfiteatteriin oli rakennettu puusta pyramidi, jonne oli laitettu jähmettyneet uhrit. Hitto tuli ihan paha mieli, kun katseli niitä kivettyneitä raukkoja. 

Napolissa oli tarkoitus odotella junaa takaisin Roomaan ja maistaa kuuluisaa napolilaista pitsaa. Typerän siestan takia jäi pitsat syömättä... Ristorante olisi auennut vasta lähempänä meidän junan lähtöä, joten saimme hyvästellä toiveemme Napolin pitsasta :-(

Päivä 4

Torstaina oli järkyttävä hellepäivä, jota lähdimme viettämään ensin Fontana di Treville, Pantheonille ja Piazza Navonalle ja sitten myöhemmin sompailtiin rannalle. Typerä Trevi oli remontissa, joten ei isoa suihkulähdettä nähty kuin rakennustelineiden ja kiinalaisturistien takaa. Olin iha odottanut pääseväni heittämään kolikon suihkulähteeseen ja toivomaan toiveen. Ei sitten! Okei, olisi siinä voinut heittää kolikkoo semmoneen kuralammikon kokoiselle alueelle, mutta ei se ollut sama asia! Lisäksi kiinalaiset tuppas olemaan siinä edessä sateenvarjojensa ja kameroiden kanssa... 

Pantheon oli hieno nähtävyys ja pytinki muitten ohella. Yllättäen sekin oli täynnä (kiinalais)turisteja, mutta hyvin mahduttiin joukkoon. Pantheonin jälkeen suunnistettiin Gelateriaan, jossa on valittavana yhteensä 150 erilaista jäätelömakua!!! Tosin oon aivan varma, ettei niitä kaikkia makuja kerralla ole siellä, mutta paljon oli valinnanvaraa :-D Mä en ymmärrä, miten ne kiinalaiset aina on joka paikassa, mutta täälläkin ne oli tiskin edessä enkä edes nähnyt kaikkia makuvaihtoehtoja. Sitten yhtäkkii tiskin takaa joku setä otti mun kuitin kädestä ja kyseli närkästyneen oloisena makuja (medium-kippoon saa valita 3 makua) ja tuli armoton paniikki, kun en ehtinyt valita kuin yhden maun siihen mennessä.... Sitten siinä änkytin öö ööö öö ja onnistuin valitsemaan appelsiinisuklaan, irish coffeen ja vadelman. Oli kyllä siis syntisen hyvää jäätelöä <3 

Pyörähdettiin pikaisesti Piazza Navonalla syömässä, jonka jälkeen metsästettiin meille reittiä rannalle. Torstaina oli hellepäivä, joten pieni viilennys ei ollut pahitteeksi. Matka rannalle tuntui alkuun monimutkaiselta, mutta ei se sitten oikeasti ollutkaan :-D Terminiltä piti ottaa metro Piramidi-asemalle, josta lähtee paikallisjuna kohti Lidoa. Samalla metrolipulla pääsi siis junaan, mikä oli todella kätevää! Rannalla perittiin ryöstöhinta aurinkotuoleista, mutta se oli sen arvoista! 

Päivä 5

Ah, tämän tarinan kirjoittamista mä olenkin odottanut! Koska tiistaina emme jonon takia päässeet Pyhän Pietarin kirkkoon, niin suuntasimme perjantaina 6:45 metroon ja suoraan Vatikaanivaltioon. Kirkkohan siis aukeaa klo 7 :-D Aukio on todella kaunis näky aamulla, kun aurinko on nousemassa,. Suosittelen siis nousemaan aikaisin aamulla, koska näky oli omasta mielestäni yksi parhaimmista koko reissun aikana! 

Jonoa ei klo 7 jälkeen edes ollut kauheasti, että pääsi vain suoraan kävelemään sisään kirkkoon. Mä en kauhean uskonnollinen ihminen ole enkä yleensä viihdy kirkoissa, mutta pakko myöntää että olisin voinut kääntyä vaikka mihin uskonlahkoon, jos saisin käydä tuossa kirkossa aina! Silmät pyöreinä katselin kaikkea mitä näin ja koko paikka veti kyllä niin hiljaiseksi tämänkin hölösuun! Siellä ihmiset jo messuja (vai mitä ikinä ovatkaan) pitivät, ja niitä oli hauska katsella sivusta. Tosin niitä ei näemmä saanut kuvata, kun olisin halunnut ottaa ripittäytymisestä kuvaa, mutta setämies puvussaan tuli tuiman näköisenä siihen mun eteen... Harkitsin myös pahuuksien tekoa, kun kuvasin yhtä patsasta ja huomasin, että sen alle menee portaat ja sinne johtava ovi oli auki. Harkitsin pitkään meneväni sinne seikkailemaan (näin siis mielessäni, että löydän kaikkia supersalaisia asioita sieltä), mutta koska Inka ei ollut lähellä missään niin luovuin ajatuksestani.

Reissun kauhein kokemus oli kirkon kupoliin kiipeäminen. Jos olisin tiennyt etukäteen, kuinka kamalaa se oli, en olisi koskaan kiivennyt sinne! Päätettiin mennä portaita pitkin ja oltiin tyytyväisiä päätökseemme tässä vaiheessa. Portaiden juurella oli kyltti, että portaita on yhteensä 320. Eli siis ei hätää, kyllä me reippaat urheilijatytöt jaksetaan parisataa porrasta kiivetä! Mutta ei siinä vielä kaikki... Päädyttiin 320 portaan jälkeen ulkotasanteelle, josta vasta alkoi matka itse kupoliin. "No ei enää kun muutama porras!" Niin vissiin! Ne portaat vaan jatkui ja jatkui ja jatkui ja jatkui... Kunto rupes pettämään pahasti jossakin vaiheessa ja hiki valu kuin Niagaran putouksissa. Aloin jo epäilemään koko kupolin nököalatasanteen olemassaoloa. Tämän oli pakko olla jotain pilaa! Edelleenkin ne portaat vain jatkuivat ja jossakin vaiheessa seinä rupesi kaartumaan sisäänpäin, mikä teki portaikosta todella ahtaan kulkea. Tälleen ahtaanpaikankammoisena rupesi oikeasti ahdistamaan, kun tuntui että seinät kaatuvat päälle! Mietitiin, että kuinka tänne muka pääsee jos on lihava, kun meillekin teki tiukkaa... 

Lopulta ne portaat loppuivat, mutta tarvittiin varmaan 15 minuuttia, että saatiin hengitys tasaantumaan ja hienvirtaus loppumaan. Siis ihan kuin kuolemaa oltaisiin tehty :-D Eikä kyse ole kunnon puutteesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että niitä portaita oli triljoona. Mutta vieläkin kammoan portaita! Hiki valuu jo ajatuksesta... 

Päivä 6

Lauantai oli epäonnen päivä. Kaikki tuntui menevän pieleen. Aamulla lähdetiin käymään Pantheonilla päin, koska siellä lähellä on kahvipuoti ja haluttiin ostaa tuliaisia sieltä. No tietenkin se oli juuri lauantaina suljettu! Ajateltiin, että mennään Lindtin suklaapuotiin sitten, mutta sekin oli kiinni. Sitten rupesi ukkostamaan oikein kunnolla ja satamaan vettä kuin Esterin pyllystä. Meillä ei luonnollisestikaan ollut sateenvarjoja mukana, joten nökötettiin jonkun ravintolan ovien edessä... Oltiin saatu idea lähteä Trasteveren kaupunginosaan, joka on Tiber-joen toisella puolella. Meitä ei huvittanut kävellä sinne, joten ajateltiin mennä metrolla/junalla. Noh, ensin oltiin väärään metrolinjaan menossa, kunnes tajutiin ettei se linja edes pysähdy Trasteveren asemalla. Mentiin toisella metrolinjalla, mutta oltiin väärässä metrossa, joten piti jäädä äkkiä pois ja odotella seuraavaa. Löydettiin itsemme Tiburtinan asemalta, josta pitäis lähteä paikallisjuna Trastevereen. Junalippu olisi maksanut 8€/suunta, mikä ei erityisemmin kiehtonyt meitä. Emmekä edes tienneet pysähtyykö juna asemalla vai ei, kun lipun pystyi ostamaan automaatin mukaan vain lentokentälle (,joka oli junan pääteasema)... Nälkäkin oli ja kiukutti ja suunnattiin takaisin hostellille kiukutteleen :-D Illalla oltiin laittauduttu oikein nätiksi ja lähdettiin kohti kivaa ravintolaa, jonne ei sitten päästy sisälle! Sinne piti olla erikseen pöytävaraus... Ei sitten! Mutta onneksi päädyttiin kivaan ravintolaan Espanjalaisten portaiden lähettyviltä.

Päivä 7

Viimeisenä päivänä käytiin hakemassa ne tuliaiskahvit ja Lindtistä vähän suklaata (ja pakko oli vielä käydä siellä Gelateriassa) ja mentiin lentokentälle odottelemaan. Ei meillä nimittäin muutakaan tekemistä ollut enää ja nähtiin parhaaksemme mennä istuskelemaan kentän lattialle. 

Matka oli hieno ja juuri sitä mitä tarvitsinkin, vaikka sainkin palkaksi flunssan. Matkakumppani oli mitä mainioin, kiitos siitä <3 

     

32. Onni on...

...tajuta, että jaat parhaan ystäväsi kanssa niin kieroutuneen huumorin, että Forever Alone -magneetti on vain ylivoimaisesti paras tuliainen 4ever. 

Sain maailman parhaimman tuliaisen ystävältä. Se ystävä oli myös jättänyt maailman liikuttavimman viestin keittiön pöydälle, joka toi vielä enemmän iloa tähän aurinkoiseen päivään. 

Muuten iloa tuotti mm. juuri alkanut loma ja se vapauttava tunne, kun ei tarvi miettii töitä pätkääkään viikkoon! Ah ja voih <3 Tuli tällä viikolla käytännössä asuttua työpaikalla, joten pieni irtiotto arjesta on just passeli tähän väliin. 

Tällä viikolla olin iloinen...

...koska maanantaina näytin ihan Nuuskamuikkuselta ja Pikku Myyltä yhtäaikaa. Ristin itseni Nuuskamyyksi tai vaihtoehtoisesti Myymuikkuseksi.

...kun tiistaina selvisin töistä.

...keskiviikkona olevasta vapaapäivästä, jonka vietin osittain Annukan kanssa. Olin myös sitä mieltä, että näytän aika tosi hyvältä. Ja ilakoin metsänprinsessapannastani!

...kun torstaina joustin ja jäin aamuvuorosta iltavuoroon yhtäkkiä eikä edes tuntunut niin pahalta. 

...ystävillä täytetystä perjantaista, kun ensin puhun yhden kanssa puhelimessa, menen kahville toisen kanssa ja kolmas soittaa myöhemmin ja kysyy seuraa. Rakastan teitä<3

...siitä, että mun naama vääntyy rumiin ilmeisiin. Klo 5:50 bussipysäkillä lauantaiaamuna ei nääs ollut mikään naurun asia!

...koska sunnuntaina eli tänään sain aikaiseksi tehdä suursiivousta ja nautin vielä siitä! Olen iloinen, että saan puunata jokaisen kaapin ja kolon erikseen läpi, heittää turhia asioita pois ja järjestellä kaapit uudelleen mieleiselläni tavalla.

...uudesta lippiksestäni ja siitä kuinka hassulta se näyttää mun päässä :-D

...joten piti laittaa hirvittävän kivaa musiikkia ja pitää omat Weekend-festarit kotona. Tanssin itseni puhki!

Muistakaa, että joka päivässä on aina jotain hyvää <3

Salainen puutarha

Eilen päätin, että on hyvä päivä tulossa. Nousin aikaisin ja herättelin itseäni sopivan viileässä suihkussa. Päätin laittaa mekon päälle, vaikka tunsin oloni äärimmäisen isoksi. Ihailin mun jumalaisen pitkiä hiuksiani vaikka kuinka kauan. Unohduin katselemaan vanhoja valokuvia, vaikka piti olla jo bussissa. 

Halusin miettiä asioita. Yksin. Istuin venelaiturille kuuntelemaan kuinka vesi läiskyi laituriin. Istuin niin, että jalat roikkuvat laiturin reunalla ja harmittelin, kun eivät jalat ylettäneet veteen. Toisaalta, se vesi olisi kuitenkin ollut liian kylmää. 

Löysin itseni Arboretumista ruusujen keskeltä. En yleensä pidä ruusuista, mutta huomasin ihastelevani noita kukkia. Lyhyt mekko olikin huono asuvalinta, kun kamerani kanssa koitin kyykkiä niitä kuvaamaan. Kuinkahan monelle vilauttelin alushousujani? Onneksi sentään valitsin kivanväriset sellaiset. 

Aurinko paistoi niin lämpimästi ja ruoho tuntui hauskalta polvien alla. Olisi tehnyt mieli mennä makaamaan nurmelle, pistää silmät kiinni ja nauttia olosta. Mulle tuli niin hyvä olo, kun tajusin, että mulla on ehkä maailman ihanimmat ystävät. Ne on semmosia ystäviä, jotka lupaa auttaa, kun tuntuu etten jaksa yksin. Tulin niin kiitolliseksi siellä niiden söpöjen ruusujen keskellä, että olisin voinut tanssia auringonvalossa kiitollisuuden tanssia. Se olis vähän niinkuin sadetanssi, mut ilman sitä sadetta. Sadetta on piisannut ihan tarpeeksi jo. 

Päätin monia asioita puskien keskellä. Ensinnäkin, mä olen tosi kiva ja voivoi niitä, jotka ei oo sitä osannut arvostaa. Eivät tiedä, mitä menettivät. Toisekseen, keskityn nyt omaan hyvinvointiini, joka on ollut vähän niin ja näin aivan liian pitkään. Stressi, uniongelmat, syömisongelmat, liikkumattomuus... Näihin asioihin keskityn rauhassa. Ja päätin myös valokuvata enemmän, ettei kamera sammaloidu kokonaan. 

Jotain piti vielä sanoa, mutta pitäisi jo olla nukkumassa. Huomenna on pitkä työpäivä tiedossa ja olisi kiva nukkua ennen sitä. Joten jääköön viimeiset viisaat sanani tällä kertaa sanomatta! 

Hiiohoi ja kohti Uppsalaa

Viime viikolla matkustettiin Turun ja Tukholman kautta Uppsalaan. 

Tiistaina Onnibussilla Turkuun. 

ja aikaisin keskiviikkona lähti laiva Turusta kohti Tukholmaa.

Samaisena keskiviikkona vielä junailtiin itsemme Uppsalaan,

jotta voidaan perjantaina taas junailla Tukholmaan ja risteillä sieltä Turkuun. 

Ei muuten kannata mennä päivälaivalla, jos ei ole hyttiä. Jaa miksei? Koska kumminkin väsyttää ja haluis nukkua edes etäisesti sänkyä muistuttavalla alustalla eikä jossakin laivan nurkassa tennarit pään alla tyynynä. Ja jos olisi ollut hytti, ei olisi tarvinnut kuunnella ruotsalaislapsien ruotsinkielistä kitinää koko laivamatkan ajan. Tosin iltaa kohden rupes mietityttää, että kumpia kiukuttaa enemmän: mua vai niitä muksuja?

Koska Viking Linen infopisteen naikkonen ei tiennyt, että lähteekö terminaalista bussia Uppsalaan (oikeasti lähtisi, mutta väsyneenä ja kiukkuisena en jaksanut kinata), niin jouduimme Idan kanssa selviytymään kapsäkkiemme kanssa Tukholman päärautatieasemalle. Joo hieno idea, mutta en minä ole sieltä kävellyt ikinä keskustaan saatika sitten, että tietäisin missä hemskatissa se asema on? Akku loppuu puhelimesta, nettiä ei tietenkään ole laivan ulkopuolella (paitsi jos haluan maksaa jätti-isoa puhelinlaskua), ja terminaalista napattu Tukholman kartta kattaa vain keskustan + Gamla Stanin eikä sitten sitä terminaalia. Ja ommuuten pirun ärsyttävää vetää perässään matkalaukkua mukulakivillä päällystetyllä tiellä! 

Mutta päästiin siis ihme kyllä sinne rautatieasemalle. Ja vielä päädyttiin ihan oikeeseen junaan ja osattiin jäädä Uppsalassa pois. Hyvä me!

 Kameraa en näyttänyt Uppsalassa ollenkaan, kiitos vesisateelle. Kännykällä räpsin kuvia, mutta juuri mikään niistä ei selviä tänne blogiin asti. Paitsi nämä kaksi alempaa kuvaa. Mutta kierreltiin tosiaan Uppsalassa Iidan opastuksella! Käytiin yliopistolla katsomassa olisko ovet olleet meille auki (harmiksemme eivät olleet), jonka jälkeen kävimme vierailemassa Pohjoismaiden suurimmassa Tuomiokirkossa. Oli muuten iso kirkko! Niin iso, että en saanut edes kunnollista kuvaa siitä tönöstä. Hienon Tuomiokirkon ovat kuitenkin jotkut sinne rakentaneet. 

Takaisinkin osattiin hienosti tulla! Ei olla Idan kanssa niin tyhmiä kuin voisi luulla ;) Takasin tullessa päästiin sentään hyttiin nukkumaan ja aamulla kivasti täti tuli koputtamaan oveen ja huusi ovenraosta "Hyvää huomenta! God morgon!" 

Että semmonen reissu se oli. Tuli vedettyä ruokaöverit. Sen kummempaa sanottavaa ei ole meidän reissusta. 

K:lla on väliä?

Monet tuntuvat nykyään olevan sitä mieltä, että koolla on väliä. Vaatekoko, BMI, pituus, paino, vyötärön ympärys,  kehon rasvaprosentti, syödyt kalorimäärät, selluliitin ja mahamakkaroiden määrä... Kaikki nämä (ja varmaan moni muukin) tuntuvat olevan kovin tärkeitä ja niiden arvojen vahtaaminen vielä tärkeämpää. Ihan kuin kirjoittamattomissa säännöissä olisi oletetut viitearvot näille ja niiden ulkopuolella oleminen on universaalisen kamala asia. Välillä mietin, että luuleeko ihmiset, että ne "viitearvot" tekevät sinusta paremman ja arvokkaamman yksilön tässä yhteiskunnassa... 

Mä olen sitä mieltä, että humpuukkia tommonen. 

Ketään ei oikeasti ihan hirveesti viitsi kiinnostaa, onko sun BMI 21 vai 28, painatko 60 vai 80 kiloa, paljonko kaloreita sun aterias sisältää tai kuinka monta (ja isoa) mahamakkaraa sulle tulee istuessa! Ei sun perhe tai ystävät hylkää sua sen takia, että olet painoindeksin mukaan ylipainoinen. Tai siksi, että sulla on jättimäinen mahamakkara, jota sun vyötäröltä kiristävät vaatteet korostavat. Niitä kiinnostaa vain se tosiasia, että voit hyvin. Siis semmoisena kuin sä olet. Mä olen tullut siihen tulokseen, että onnellisuus lähtee pitkälti siitä, että on suhteellisen ookoo itsensä kanssa (sillä kukapa meistä olisi 100% tyytyväinen itseensä?) eikä välitä tippaakaan siitä mitä muut susta ajattelee tai mitä mieltä jotkin helvatun viitearvot on susta. Olet arvokas ja paras yksilö ihan vain omana itsenäsi ja sen kokoisena ja näköisenä kuin ikinä oletkaan. 

Itse elin kauankin siinä uskossa, että olen vääränlainen ja arvoton ihminen, kun en omistanut pyykkilautavatsaa, söin terveellisesti ja epäterveellisesti vuoropäivinä tai kun istuessa mahan kohdalle ilmestyy triljoona makkaraa. Koin oloni epämukavaksi, kun kävin joka aamu vaa'alla tai surffailin netistä kuvia hakusanalla fitspiration ja itkin kun en näyttänyt samalta kuin muutkin. Ajattelin, etten voi olla onnistunut yksilö muuten kuin näyttämällä kuvien tytöiltä tai että olisin jotenkin arvottomampi mahamakkaroineni... Voi hyvää päivää, onneksi asiat on toisin nykyään. 

Mun vaatekoko vaihtelee S-koosta M-kokoon, mä en tiedä paljonko painan eikä mua kiinnostakaan se, syön sitä mitä mä haluan eikä se todellakaan aina ole terveellistä, mulla on selluliittia reisissä ja saan muuten aikas monta mahamakkaraa aikaiseksi kun istun! Silti olen mielestäni hyvännäköinen ja arvokas. Mulla on perhe ja ystäviä ja he ovat semmoisia ihmisiä ketkä välittävät musta juurikin semmoisena kuin mä olen. Tai vaikka lihoisinkin vielä tästä. Tai laihtuisin. Niillekin on tärkeää vain se, että olen onnellinen ja terve. 

Ollaan kaikki tosi tyytyväisiä itseemme!

(Ps. Kirjoituksen inspiraationa toimi Annukka. Kiitos hänelle!)