2.11.2014

Hei me eräillään!

Piti ottaa syksyisiä kuvia metsässä. Tulikin talvi eikä jaksettu mennä metsään, pakkastakin oli. Eerolanlahti kelpaa maisemaksi oikein hyvin. Järvi oli vähän jäässä, joten oli pakko kokeilla kepillä jäätä. Hehheh, kylläpäs on hauskaa leikkiä sanoilla.



Varpaat alkaa jäätyyn ennen kuin ensimmäisiä kuvia otetaan. Villasukat jäivät Tampereelle eikä Converset oikein lämmitä. Viereisellä lenkipolulla on ruuhka-aika juuri silloin, kun otan kameran esille. Mummot kävelysauvojensa kanssa jäävät juoruilemaan viikon kuulumiset. Rasittaa, onko pakko tuijottaa? Tuntuu hassulta hymyillä kameralle, kun näkee ihmisten tuijottavan. Hekoheko. Jos edes yksi hyvä kuva saadaan, niin voisi sen pistää Facebookiin. 



Miten kuuluu poseerata? Pitääkö hymyillä? Aurinko vähän häikäsee, siirry vähän vasemmalle. Eiku mun vasemmalle. En osaa poseerata, tosi epäluontevaa. Vaikka olis kiva osata olla rentona kameran edessä. Mietin liikaa miltä näytän. Huoh.



Löydettiin polku, joka johti tuntemattomaan. Mennään sinne seikkaileen! Hei siistii, täällä on pitkospuut! Meidän sisäiset lapset heräävät. Maisemat on kauniit, kun kasvillisuus on huurteessa. Ne varpaat on muuten edelleen ihan jäässä. Sormetkin alkaa jäätyä. Hyr. Palaan pitkospuihin: pidän niitä kovin esteettisinä. Onkohan Tampereella jossain pitkospuita? Pysähdytään juomaan kahvia, jota on repussa termarissa. Aika siistii touhuu tää seikkaileminen. Kahvi on hyvää ja siinä on sopivasti maitoakin joukossa. Toivottavasti ei iske vessahätä, kun juo paljon kahvia... 



Pitkospuissa on myös huonot puolensa. Ympärillä on välillä hieman märkää maastoa ja vastaan tulee joukko ihmisiä. Mihin ihmeeseen mä väistän? Välillä elettiin jännän äärellä, kun yhtäkkiä törmätään yksittäinen lankkuun, joka pitäisi ylittää. Jännäksi tekee se, että lankku on kiikkerä ja ympärillä suomainen maasto. Oon aivan varma, että putoan suohon. Se vasta olisikin ollut hauskaa. Nään sieluni silmin, kuinka tasapaino horjuu ja painovoima vetää puoleensa kohti suota. Siellä rämpisin ja Ida naurais vahingoniloisesti. Mua ei naurattaisi. Turvallisesti kuitenkin päästiin ylittämään suo. Aika kuvailla uudelleen. Hei, tulisko hyviä kuvia, jos katsoisin ylöspäin? Joo tulee, mut älä kato niin ylös. Aa okei, selvä. Hih, näistähän tuli yllättävän kivoja. Kai.






Aika mennä takasin sisälle. Nälkäkin yllättää. Katsellessa kuvia koneelta nauretaan vatsalihakset kipeiksi. Miten me näytetäänkin noin tyhmiltä?! Näytänkö mä aina noin....tolta? Keskustellaan siitä, kuinka ehkä pitäisi kunnioittaa itseään enemmän eikä kiinnittää epäkohtiin aina niin paljon huomiota. Paljon kivempaa olisi elämä. Ja kuvaussessiotkin olisi hieman nautinnollisempia. Ruvetaan suunnittelemaan seuraavia kuvaussessioita.

Se oli semmonen seikkailu. Koitin kirjoittaa ymmärrettävästi: sunnuntaisin ei jaksa keskittyä kirjoittamaan asiallisesti.