23.9.2012

Mikä pössis?

Olen unohtanut kirjoittaa tänne mun kuulumisia. Sen sijaan lämään tänne turhaakin turhempia kuvia ja löpisen viiksistä onnellisena. Ehkä nyt siis on aika kirjoittaa jotain kuulumisiakin.

Syksy on ihan kunnolla tullut. Väsyttää koko ajan johtuen huonosta vitamiinin ja raudan saannista. Asiaan on tulossa muutos, älkää huoliko. Alkaa hieman pänniin ainainen väsymys, joka ei oikein helpota millään. Ja jaksaa treenata paremmin, kun syö kunnolla ;)

Kouluakin on ollut jo kolme viikkoa. Tuntuu jotenkin, että sitä olis ollut kauemmin... Kukaan ei voi ainakaan muuten enää sanoa, ettei sairaanhoitajien koulutus ole rankkaa. Pah ja pyh sanon minä. Kivaa, mutta paljon hommaa on, joten en ihan helpolla pääse. Olis muutama ryhmätyö taas ja pieni terveystapahtuma ja tenttejä ja "oma vanhus" haastateltavana. Tämä vuosi loppuu viiden viikon työharjoitteluun. Huhhuh. Tekemistä riittää, ei pitäis tylsää ainakaan tulla...



Katse takaisin tähän hetkeen. Elämä on yhtä sekamelskaa arkeen tottumisen kanssa. Pitäisi ehtiä tehdä vuorokauden aikana yhtä sun toista ja olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ei onnistu. Jostakin täytyy aina luopua ja sekös rasittaa. Treeneihin en pääse niin usein kuin haluaisin, sillä raha ja aika loppuvat kesken. En pääse myöskään kaikkiin viikonloppuhäppeninkeihin samaisesta syystä. Enkä tosiaan vielä ole oppinut olemaan monessa paikassa yhtä aikaa.. Opettelen.

Ja eräs ihmissuhdetilanne häiritsee minua, vaikkei minulla siihen olisi mitään syytä. Ei, kyse ei ole mistään rakkaussuhteesta (minullako sellaista olisi, phahhah) vaan elämässäni oli vielä hetki sitten ihmisiä, jotka olivat kavereita ja yhtäkkiä eivät olekaan. Enkä tiedä mitä on tapahtunut. No mitä turhia murehtia, on mulla muitakin kavereita (ja parempia lälläslää). Ni!



Ikäkriisikin olisi. Henkinen sellanen. Täytän 20 ja mielestäni olen edelleenkin 17-vuotias. Henkisesti ehkä 6-vuotiaan tasolla. Kamalaa, koska musta tulee iso tyttö? Fyysisesti mä olen jo iso, vaaka ja peili todistavat sen. Henkistä kasvua odotellessa.

Kamalan sekavan tekstin kaveriksi saitte omenoita kahden vuoden takaa. Omenat on kivoja ja hyviä omnomnom :3 Kiitän ja kuittaan tältä kertaa. Menen nukkumaan, jotta jaksan huomenna simulaatiossa räpeltää jotakin jännää. Koko viikon saa pitää hoitopukua, jipii. 

9.9.2012

Vanhoja poikia viiksekkäitä

Vilman synttäreillä/Nepal-läksiäisissä karkas tytöiltä mopo käsistä, ku Vilma penkoi esiin tarraviikset! Kuvasaldoa kertyi muutama sata, mutta tässä oikeestaan ainota "julkaisukelpoiset". Oli niitä muitakin helmiä, mutta ne saavat jäädä tietokoneeni kovalevylle ;) 







Vilma, vaikka tuskin luetkaan tätä, hyvää matkaa ja tulethan takaisin! Ja pysy hengissä :)

Ps. Lupaan ensi kerralla luoda tänne jotakin fiksua.

1.9.2012

Julkiset ajatukset

En ole hyvä sanomaan näitä asioita ääneen, siksi kirjoitan ne julkisesti kaikille. Saan samalla helpotettua ahdistusta, jota olen pitänyt sisälläni viikon verran.

Yksi parhaimmista ystävistäni muutti tänään Ouluun. Eilen näin tätä ystävää viimeisen kerran ns. normaalioloissa: minä istumassa koneella ja patistamassa ystävääni siivoamaan - tai tässä tapauksessa pakkaamaan. Luulin, että olin sinut tämän muuttamisen kanssa. Mutta päästyäni vanhempieni luokse illalla tajusin yhtäkkiä, ettei kaikki olekaan okei. Tunsin itseni todella yksinäiseksi ja pieneksi. En tarkoita, että se johtuisi pelkästään siitä, että ystäväni katoaa Ouluun. Kaikki on alkanut jo silloin, kun muutin pois Tampereelta.

Aluksi piti tottua siihen, että tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset asuvat Tampereella ja minä Riihimäellä. Hämeenlinna-Riihimäki -akselilta tärkeäksi tulivat Lepakko ja Rapu. He pelastivat minut siltä ajatukselta, että olisin yksin, sillä en ollut. Minulla oli heidät, ihan sama olinko minä heille minkään arvoinen. Kaikki oli taas hyvin.

Tässä vaiheessa saatatte miettiä, enkö minä saanut koulusta kavereita? Sain oikein ihania kavereita. Ikävä tosiasia on, ettemme näe kovin usein kouluajan ulkopuolella, joten olin yksin omassa pienessä huoneessani ellei minulla muuta ollut. Ja sattuneesta syystä olen vieläkin hieman epävarma siitä, olenko tervetullut heidän seuraansa. Sori kaverit, mä olen tämmöinen.

Sitten tuli kesä ja aloitin työt. Lepakko lähti kesäkuun alussa reilaamaan ja Rapu oli aina töissä. Korvasin yksinäisyyteni käymällä maanantaista torstaihin treeneissä. Vaikken olisi jaksanutkaan. Ei se mua haitannut, olin onnellinen kun kävin treeneissä. Tutustuin paremmin Inkkariin, oikein hyvä juttu. Lepakko tuli takasin, mutta Rapu lähti vuorostaan reilaamaan. Lepakon paluu (miksi mieleeni tuli nyt Batman-leffa?) oli mahtava juttu. Viikonloppuisin koitin päästä Tampereelle, mutta muistaakseni en kovin montaa viikonloppua täällä viettänyt...

Nyt on syksy. Lepakko muutti Tampereelle ja Rapu lähti Jordaniaan ja on siellä jouluun asti. Yksi lähtee Ouluun ja toinen Nepaliin. Yksi asuu Espoossa viikot (viikonloput Hämeenlinnassa ellei toisin mainita) ja toinen Turussa. Muut Tampereella ovat. Toivottavasti koulutoverit eivät hylkää minua (vinkvink :D). No voin lohduttautua sillä, että kouluhommia tulee olemaan enemmän kuin tarpeeksi, joten vietän aikaani niiden parissa, jos en muuten. Ja käyn treeneissä. Ja rummuttelemassa (!). Yritän päästä käymään Oulussa ja Tampereella sekä nähdä Hämeenlinnassa viikonloppujaan viettävää ystävääni. Yritän olla vähemmän epävarma ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Syytän syysmasennusta kaikesta tästä. Tyhmä syksy, vaikka kaulahuivit on kivoja..

Katsotaan, uskallanko julkaista tätä. En tavoittele tälläkään sääliä, en todellakaan. Halusin vain purkaa ajatuksiani ja kertoa niistä muillekin. Kuten jo alussa sanoin, en ole kovin hyvä kertomaan näistä ääneen. Pidän yleensä kaiken sisälläni, joten tämän julkaiseminen on jo suuri saavutus.

Paistaa se päivä risukasaankin. Ennemmin tai myöhemmin. Ehkä maanantaina kaikki helpottaa. Tai tänään. Meen syömään muutaman irtokarkin :)