29.8.2013

Viesti kiusatuille

Sisältää jälleen hankalia asioita. Älä lue, jos et välttämättä halua.

Ryhdyn taas raivon punertamilla aivonystyröilläni kirjoittamaan kiusaamisesta. Tällä kertaa raivon aiheutti  erään Facebook-kaverini toistuvat kirjoitukset hänen kiusaamisestaan. Sappi alkoi kiehua, kun ajattelee ettei hän ole ainoa kiusattu tässä maassa. Eikä todellakaan ainoa tässä maailmassa. Itse entisenä koulukiusattuna minun on helppo lähestyä aihetta.

Tiedän varsin hyvin, että elämä kiusattuna on suoraan sanottuna aikamoista paskaa. Välillä on toki ihan siedettäviä koulupäiviä, mutta suurimmaksi osaksi koulu on täyttä...sontaa. Mulla normaaliin kouluaamuun kuului yhteen aikaan oksentaminen, sillä pelkäsin niin paljon kouluun menemistä. Ikinä en voinut etukäteen tietää, onko tiedossa ns. hyvä päivä ja huono päivä. Hyvinä päivinä en edes ajatellut omaa elämääni ja omaa itseäni kamalana asiana. Huonoina päivinä toivoin, että kaikki tää sonta vois olla jo ohi tai että saisin kadota taivaan tuuliin ettei mun tarvisi enää ikinä kärsiä. Ei nimittäin ole kiva tuntea itsentä arvottomaksi ja saada siitä viiden arkipäivän edestä muistutuksen koulu"tovereilta".

Miten mä sitten selviydyin? No sepä hyvä kysymys. En varmaan oliskaan selvinnyt ilman teatteria. Paskoina koulupäivinä mä tiesin, että kahdesti viikossa pääsen vihdoinkin vapauttamaan sen oikean minäni. Kukaan ei sano pahoja sanoja, teatterikaveritkin oikeasti välittää musta. Ei tarvinnut olla mahdollisimman väritön, mauton ja hajuton ihminen, jotta selviytyis elämästä. Sisimmässäni mä aina tiesin, etten ole oikeasti sellainen, millaisen kuvan mä ittestäni mahdoin antaa peruskoulussa (varsinkin yläasteella). Mun vinkkini muille kiusatuille: pitäkää kiinni teidän harrastuksista, älkää päästäkö idiootti-ihmisiä vaikuttamaan teidän oikeeseen minään!

Toinen asia, minkä haluan sanoa kiusatuille, vaikka se kuulostaakin maailman tekopyhimmältä ja ärsyttävimmältä asialta: uskokaa tai älkää, niin kaikki kääntyy parhain päin. Okei, hyvähän mun on täällä huudella neuvoja, kun itse painin itsetunto-ongelmieni kanssa välillä. MUTTA! Olen edistynyt näiden vuosien aikana huikeasti :) Olisin voinut selvitä nopeamminkin, jos olisin tajunnut puhua asioista nuoremmalla iällä. Nyt parikymppisenä on ongelmat sen verran kasautuneita, että asioiden purkamiseen vaadittava työmäärä on suurempi kuin teini-ikäisenä -.-

Itsetunto-ongelmien korjaaminen ei todellakaan ole mikään helppo tie. Kokemuksesta voin kertoo, että se on kivinen ja pitkä kuin nälkävuosi. Itselläni se on ihan kesken vielä. Hyvin mä olen kuitenkin elämässäni pärjännyt kaikesta huolimatta. Helpoiten se tie käy, kun uskaltaa pyytää apua. Ammattiauttajalle ei välttämättä tarvitse mennä, hyvä ystäväkin riittää. Sanon tämän myös muistutuksena itselleni, sillä syy ajoittaisiin depressiohetkiin on nimenomaan puhumattomuudessa. Tähän asti kuvittelin, että elämässä pitää pärjätä itsekseen ja ettei itsetunto-ongelmista tule puhua kenellekään. Kuinka väärässä mä olen kaikki nämä vuoden ollutkaan! Ammattiauttajalle en (vielä) ole uskaltanut mennä (enkä tiedä menenkö), mutta muutama viaton korvapari on joutunut mun avautumisen uhriksi. Pahoittelut siitä.. Eli mars puhumaan ongelmistanne jollekulle, hophop!

Huomaa taas, että olen kirjoittanut sokean raivon/ärsytyksen vallassa, kun tekstin punainen lanka on kadoksissa... Tiivistettynä halusin vain kertoa kiusatuille, ettei sitä paskaa tarvitse koko elämäänsä kestää. Tai sitten mulla on käynyt maailman uskomattomin mäihä, kun mun koulukiusaaminen loppui heti peruskoulun päätyttyä. Jos saisin palata ajassa takaisin, menisin yläaste-ikäiselle Jennalle puhumaan vähän asioita. Sanoisin sille, että siitä tulee vielä hyvä tyyppi ja sen elämässä on pelottavan paljon välittäviä ihmisiä. Perään antaisin ison rutistuksen ja silittäisin itkevän teiniminäni selkää.

23.8.2013

Onko muka kiire?

Varoitus! Sisältää epämääräistä ajatusten purkamista. Älä lue, jos ei kiinnosta.

Jokaisesta on varmaankin kerran edes elämässään tuntunut siltä, että kaikki ympärillä olevat ihmiset pariutuvat, menevät kihloihin ja naimisiin tai saavat lapsia. Silloin oma rakkauselämä näyttää hiljaisemmalta kuin mykkä ja oma tilanne lähinnä vain ärsyttää. Ajatus erakoitumisesta tai nunnaluostarista alkavat hiljalleen kuulostamaan toteutettavalta suunnitelmalta. Tältä musta on tuntunut jo hävettävän pitkään. Varsinkin nyt viime aikoina, kun iso osa (tai siltä se ainakin tuntuu) tuttavistani/kavereistani/ystävistäni on vähintääkin löytänyt jonkun kumppanin rinnalleen. Ja mainittakoon, että nämä henkilöt ovat about omaa ikäluokkaani, mikä lisää tietynlaista sosiaalista painetta..

En aiemmin kokenut sinkkuelämän olevan mitenkään huono juttu. 20 täytettyäni rupesin kiinnittämään huomiota ympärilläni oleviin omanikäisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä. Muutama on löytänyt jo lukioaikoina poikaystävänsä, jotka nykyisin ovat kihlattuja. Loput ovat löytäneet myöskin kumppanin rinnalleen kestämään arjen ylä- ja alamäkiä. Hälytyskelloni alkoivat soida, kun eräs tuttu kysäisi mun parisuhdetilannettani. Vastaukseni arvatenkin oli kielteinen, johon tämä tuttu tokaisi: "Eikös sulla ala olemaan vähän kiire jo?" Suivaannuin tyypin sanomisista. EI. Ei mulla ole kiire. Jos elettäisiin jossakin toisessa aikakaudessa, olisi vanhanpiian alaikäraja 25 vuotta. Siinäkin tapauksessa mulla olisi reilu 4 vuotta aikaa!

Muutenkin aloin pohtimaan, onko pariutumiselle joku tietty ikäraja muka olemassa? Pitäisikö ruveta seurustelemaan ensimmäisen vastaantulevan kanssa vain, koska olen jo 20-vuotias ja lähes vanhapiika? Härregyyd, mähän olen vasta niin nuori.. Haluan nauttia elämästäni sellaisena kuin se on ja sellasien ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin. En toki halua nyt aiheuttaa sellaista mielikuvaa, että olisin vannoutunut ikisinkku eheihyi pois se minusta. Yritän tässä vain kertoa tyhmille tyypeille (ja purkaa omia turhautumisia), ettei ikä määrittele yhtään mitään. Jotkut löytävät rakkauden vasta eläkeikäisinä, joten tässähän on mulla aikaa vielä.....yli 40 vuotta.

22.8.2013

21. Onni on...

...aamukahvi nautittuna jossakin muualla kuin kotona (+hyvä ystävä, Tampereen keskusta, kiireettömyys ja koukuttava dekkari).




17.8.2013

Tässä sitä taas ollaan

Taukoni ei tämän pitempään kestänyt näemmä.. Tylsyys ehti iskee, vaikka vieläkin mieltä painaa muutama asia. En kuitenkaan anna niiden häiritä (niin paljoa), koska haluan omaksi huvikseni edes kirjoitella tänne jotakin turhaa.

Eilen loppui virallisesti meikäläisen kesätyöt ja voin vihdoinkin harkita lomailevani. Kyllä mä töihin menen takaisin keikkailemaan, ei musta niin helpolla eroon pääse ;) Nyt tosiaan on tarkoitus kokeilla lomailla edes viikon verran, koska edellinen "loma" meni juosten erinäisten pikkuhommien kimpussa -.- Musta kylläkin tuntuu siltä, että ehdin kyllästyä lomailuun jo muutaman päivän kuluttua. Mä alan varmaan haaveileen tosissani koulun alkamisesta! Sitten kun niin käy, viekää mut hoitoon...




Kesä 2013 oli yhtäaikaa kiva ja tylsä. Tylsän kesän teki viikonloppuvapaattomuus, kun on edelliset 5 kesää olemaan viikonloppuisin vapaalla. Nyt olin joka kolmas viikonloppu vapaa, minkä vuoksi tuntui etten ehtinyt tekemään kesän aikana mitään ns. kesäjuttuja. Koko kesä meni vähän niinkuin ohi tämän takia. MUTTA, loppuje lopuksi tässä kesässä on ollut paljon hyvääkin. Eka työpaikka oman alan hommissa oli erittäin hyvä juttu. En tiedä millanen olin töissä muiden mielestä, mutta omasta mielestäni pärjäsin hyvin hoitajana ja vastuuhommissa. Paljon on opittavaa, sen myönnän, mutta nyt ei peilikuvassa irvistelevä hoitsu näytä naurettavan säälittävältä ipanalta, vaan voin jopa ehkä luokitella itseni hoitajaksi. Ehkä.

Viikonloppuvapaattomuus kaikessa rasittavuudessaan oli myös hyvä oppitunti mulle. Väkisin oli pakko tottua ajatukseen, ettei aina ole vapaalla kavereiden kanssa samaan aikaan. Viikonloppuina, jolloin olin töissä, opin sumplimaan menoni niin, ettei tarvinyt yksin nyhjöttää Riksun kämpässä. Treeneissäkin ehdin hyvin käymään, vaikka tahti ei ollutkaan sama kuin viime kesänä. Se ehkä hieman harmittaa, koska olisi ollut kiva aloittaa kunnon treenaaminen taas.




Ja hei, sain parempaa palkkaa kuin koskaan aiemmin työelämässäni! Tästä syystä oli kerrankin varaa ostaa uusia vaatteita<3 No okei, suurin osa vaatteista ostettin iskän rahoilla sillä Tukholman reissulla ;D Vaatekaapin uudistaminen on ollutkin tässä pienimuotoinen projekti, joka vihdoinkin alkaa päästä alkuun. Vielä muutamaa asiaa kaipailisin ja sitten oisin ainakin vähän aikaa tyytyväinen... Ens tilipäivää odotellessa!

Nyt siis lomaileen täällä porukoilla Tampereella!

5.8.2013

Ihan vain tiedoksi

Hopsan, viime kerrasta onkin jo aikaa.... Tällä kertaa syynä on ollut ispiraation puute. Kesän ajan oon tehnyt niska limassa töitä, ettei mun elämästä ole blogiin juurikaan mitään mielenkiintoista päivitettävää. Heinäkuussa vietetty loma meni ensin Tampereella muuttoavustajana, jonka jälkeen vaihdoin maisemia Padasjoelle capoeiraleirille. 

Oikeastaan ajattelin tässä nyt vain ilmoittaa, että pidän päivittämsessä virallisesti taukoa mieltä painavien asioiden vuoksi. Päässä möyrii liikaa negatiivisia asioita, jotka pitää ensin hoitaa pois päiväjärjestyksestä, jotta voisin edes harkita mitään kirjoittamista. Joten taukoilemaan vaan ja nähdään ensi kerralla!

- Jenna