22.7.2015

Salainen puutarha

Eilen päätin, että on hyvä päivä tulossa. Nousin aikaisin ja herättelin itseäni sopivan viileässä suihkussa. Päätin laittaa mekon päälle, vaikka tunsin oloni äärimmäisen isoksi. Ihailin mun jumalaisen pitkiä hiuksiani vaikka kuinka kauan. Unohduin katselemaan vanhoja valokuvia, vaikka piti olla jo bussissa. 

Halusin miettiä asioita. Yksin. Istuin venelaiturille kuuntelemaan kuinka vesi läiskyi laituriin. Istuin niin, että jalat roikkuvat laiturin reunalla ja harmittelin, kun eivät jalat ylettäneet veteen. Toisaalta, se vesi olisi kuitenkin ollut liian kylmää. 



Löysin itseni Arboretumista ruusujen keskeltä. En yleensä pidä ruusuista, mutta huomasin ihastelevani noita kukkia. Lyhyt mekko olikin huono asuvalinta, kun kamerani kanssa koitin kyykkiä niitä kuvaamaan. Kuinkahan monelle vilauttelin alushousujani? Onneksi sentään valitsin kivanväriset sellaiset. 

Aurinko paistoi niin lämpimästi ja ruoho tuntui hauskalta polvien alla. Olisi tehnyt mieli mennä makaamaan nurmelle, pistää silmät kiinni ja nauttia olosta. Mulle tuli niin hyvä olo, kun tajusin, että mulla on ehkä maailman ihanimmat ystävät. Ne on semmosia ystäviä, jotka lupaa auttaa, kun tuntuu etten jaksa yksin. Tulin niin kiitolliseksi siellä niiden söpöjen ruusujen keskellä, että olisin voinut tanssia auringonvalossa kiitollisuuden tanssia. Se olis vähän niinkuin sadetanssi, mut ilman sitä sadetta. Sadetta on piisannut ihan tarpeeksi jo. 



Päätin monia asioita puskien keskellä. Ensinnäkin, mä olen tosi kiva ja voivoi niitä, jotka ei oo sitä osannut arvostaa. Eivät tiedä, mitä menettivät. Toisekseen, keskityn nyt omaan hyvinvointiini, joka on ollut vähän niin ja näin aivan liian pitkään. Stressi, uniongelmat, syömisongelmat, liikkumattomuus... Näihin asioihin keskityn rauhassa. Ja päätin myös valokuvata enemmän, ettei kamera sammaloidu kokonaan. 

Jotain piti vielä sanoa, mutta pitäisi jo olla nukkumassa. Huomenna on pitkä työpäivä tiedossa ja olisi kiva nukkua ennen sitä. Joten jääköön viimeiset viisaat sanani tällä kertaa sanomatta! 




16.7.2015

Hiiohoi ja kohti Uppsalaa

Viime viikolla matkustettiin Turun ja Tukholman kautta Uppsalaan. 
Tiistaina Onnibussilla Turkuun. 
ja aikaisin keskiviikkona lähti laiva Turusta kohti Tukholmaa.
Samaisena keskiviikkona vielä junailtiin itsemme Uppsalaan,
jotta voidaan perjantaina taas junailla Tukholmaan ja risteillä sieltä Turkuun. 



Ei muuten kannata mennä päivälaivalla, jos ei ole hyttiä. Jaa miksei? Koska kumminkin väsyttää ja haluis nukkua edes etäisesti sänkyä muistuttavalla alustalla eikä jossakin laivan nurkassa tennarit pään alla tyynynä. Ja jos olisi ollut hytti, ei olisi tarvinnut kuunnella ruotsalaislapsien ruotsinkielistä kitinää koko laivamatkan ajan. Tosin iltaa kohden rupes mietityttää, että kumpia kiukuttaa enemmän: mua vai niitä muksuja?



Koska Viking Linen infopisteen naikkonen ei tiennyt, että lähteekö terminaalista bussia Uppsalaan (oikeasti lähtisi, mutta väsyneenä ja kiukkuisena en jaksanut kinata), niin jouduimme Idan kanssa selviytymään kapsäkkiemme kanssa Tukholman päärautatieasemalle. Joo hieno idea, mutta en minä ole sieltä kävellyt ikinä keskustaan saatika sitten, että tietäisin missä hemskatissa se asema on? Akku loppuu puhelimesta, nettiä ei tietenkään ole laivan ulkopuolella (paitsi jos haluan maksaa jätti-isoa puhelinlaskua), ja terminaalista napattu Tukholman kartta kattaa vain keskustan + Gamla Stanin eikä sitten sitä terminaalia. Ja ommuuten pirun ärsyttävää vetää perässään matkalaukkua mukulakivillä päällystetyllä tiellä! 

Mutta päästiin siis ihme kyllä sinne rautatieasemalle. Ja vielä päädyttiin ihan oikeeseen junaan ja osattiin jäädä Uppsalassa pois. Hyvä me!




 Kameraa en näyttänyt Uppsalassa ollenkaan, kiitos vesisateelle. Kännykällä räpsin kuvia, mutta juuri mikään niistä ei selviä tänne blogiin asti. Paitsi nämä kaksi alempaa kuvaa. Mutta kierreltiin tosiaan Uppsalassa Iidan opastuksella! Käytiin yliopistolla katsomassa olisko ovet olleet meille auki (harmiksemme eivät olleet), jonka jälkeen kävimme vierailemassa Pohjoismaiden suurimmassa Tuomiokirkossa. Oli muuten iso kirkko! Niin iso, että en saanut edes kunnollista kuvaa siitä tönöstä. Hienon Tuomiokirkon ovat kuitenkin jotkut sinne rakentaneet. 



Takaisinkin osattiin hienosti tulla! Ei olla Idan kanssa niin tyhmiä kuin voisi luulla ;) Takasin tullessa päästiin sentään hyttiin nukkumaan ja aamulla kivasti täti tuli koputtamaan oveen ja huusi ovenraosta "Hyvää huomenta! God morgon!" 

Että semmonen reissu se oli. Tuli vedettyä ruokaöverit. Sen kummempaa sanottavaa ei ole meidän reissusta. 

5.7.2015

K:lla on väliä?

Monet tuntuvat nykyään olevan sitä mieltä, että koolla on väliä. Vaatekoko, BMI, pituus, paino, vyötärön ympärys,  kehon rasvaprosentti, syödyt kalorimäärät, selluliitin ja mahamakkaroiden määrä... Kaikki nämä (ja varmaan moni muukin) tuntuvat olevan kovin tärkeitä ja niiden arvojen vahtaaminen vielä tärkeämpää. Ihan kuin kirjoittamattomissa säännöissä olisi oletetut viitearvot näille ja niiden ulkopuolella oleminen on universaalisen kamala asia. Välillä mietin, että luuleeko ihmiset, että ne "viitearvot" tekevät sinusta paremman ja arvokkaamman yksilön tässä yhteiskunnassa... 

Mä olen sitä mieltä, että humpuukkia tommonen. 

Ketään ei oikeasti ihan hirveesti viitsi kiinnostaa, onko sun BMI 21 vai 28, painatko 60 vai 80 kiloa, paljonko kaloreita sun aterias sisältää tai kuinka monta (ja isoa) mahamakkaraa sulle tulee istuessa! Ei sun perhe tai ystävät hylkää sua sen takia, että olet painoindeksin mukaan ylipainoinen. Tai siksi, että sulla on jättimäinen mahamakkara, jota sun vyötäröltä kiristävät vaatteet korostavat. Niitä kiinnostaa vain se tosiasia, että voit hyvin. Siis semmoisena kuin sä olet. Mä olen tullut siihen tulokseen, että onnellisuus lähtee pitkälti siitä, että on suhteellisen ookoo itsensä kanssa (sillä kukapa meistä olisi 100% tyytyväinen itseensä?) eikä välitä tippaakaan siitä mitä muut susta ajattelee tai mitä mieltä jotkin helvatun viitearvot on susta. Olet arvokas ja paras yksilö ihan vain omana itsenäsi ja sen kokoisena ja näköisenä kuin ikinä oletkaan. 

Itse elin kauankin siinä uskossa, että olen vääränlainen ja arvoton ihminen, kun en omistanut pyykkilautavatsaa, söin terveellisesti ja epäterveellisesti vuoropäivinä tai kun istuessa mahan kohdalle ilmestyy triljoona makkaraa. Koin oloni epämukavaksi, kun kävin joka aamu vaa'alla tai surffailin netistä kuvia hakusanalla fitspiration ja itkin kun en näyttänyt samalta kuin muutkin. Ajattelin, etten voi olla onnistunut yksilö muuten kuin näyttämällä kuvien tytöiltä tai että olisin jotenkin arvottomampi mahamakkaroineni... Voi hyvää päivää, onneksi asiat on toisin nykyään. 

Mun vaatekoko vaihtelee S-koosta M-kokoon, mä en tiedä paljonko painan eikä mua kiinnostakaan se, syön sitä mitä mä haluan eikä se todellakaan aina ole terveellistä, mulla on selluliittia reisissä ja saan muuten aikas monta mahamakkaraa aikaiseksi kun istun! Silti olen mielestäni hyvännäköinen ja arvokas. Mulla on perhe ja ystäviä ja he ovat semmoisia ihmisiä ketkä välittävät musta juurikin semmoisena kuin mä olen. Tai vaikka lihoisinkin vielä tästä. Tai laihtuisin. Niillekin on tärkeää vain se, että olen onnellinen ja terve. 

Ollaan kaikki tosi tyytyväisiä itseemme!

(Ps. Kirjoituksen inspiraationa toimi Annukka. Kiitos hänelle!)