28.2.2012

Birdie

Tänään on ollut tasaisesti hyvä ja huono fiilis. Ulkona möyryävä lumimyräkkä ei omasta toimestaan kyllä nostattanut meikäläisen mielialaa. Tosin sain hyvän syyn kietoa tuubihuivini mummohuiviksi päänympärille, jottei hiukset mee pilalle :D Mutta tällaisessa asussa liikuskelin julkisesti:


Toppi H&M, neule VeroModa, farkkulegginssit Pieces.

Korvis Brasiliasta.

Eli lintuteemalla mentiin tämä päivä. Mä oon ihan tykästynyt tohon birdieen, se on vaan niin ihana! Aamulla oli hirveä kriisi päällä, kun en keksinyt minkä neuleen laittaisin ton kaveriksi. Pienen kokeilun jälkeen löytyi sopiva, tosin tykkäisin pitää tota toppia  ilman neuletta ja hattuni kera. Mutta kesällä sitten! Tai keväällä jo hehe.

Käytiin tänään Nurmijärven Keudassa (=ammattikoulu) tekemässä tutkimushaastattelua. Se meni ihan hyvin, kun otetaan huomioon ettei me Heinin kanssa oltu aiemmin tehty mitään tällästä. Olis se voinut paremminkin mennä, mutta mä olen omasta puolestani ainakin tyytyväinen ja onnellinen että se on ohi. Sitten vaan litteroimaan iloisesti!

Kävin Janican, Paulan ja Heinin kanssa haastattelusta tultuamme Hyvinkään Image Wearissa kokeilemassa hoitopukuja. Tilattiin kaikki itellemme samalla kertaa sitten puvut! Siellä oli yllättävän kivoi malleja ja kivoin niistä oli sellanen pitempi kirkkaan keltainen paita, joka oli valitettavasti ainoa kappale ja kokoa 42 :( Nyyhnyyh se olis ollut mulle enemmän kuin sopivan värinen! Mutta valitsin sitten kivan tummansinisen lyhyen paidan. Muut tytöt valkkas liilan. Itekin kokeilin sitä liilaa, mut se ei ollut ihan mun värini - näytin kovin kummalliselta siinä..

Kotona alkoi armoton opiskelu, sillä meillä on huomenna anatomian ja fysiologian aloitustentti. Siihen kuuluu lihakset, luut (suomeksi ja latinaksi), erilaisia termejä ja solun rakenne ja toiminta. Ah nam <3 Tein erittäin kauniit muistiinpanot ja kyllä mä pikkuhiljaa alan sisäistään opitun. Mut kyllä mun täytyy koko yö taas valvoa päntäten.


Ihmisen lihaskisto.....eiku lihaksisto.

Aattelin hienosti kysyä Makelta kyytiä treeneihin, ettei mun tarvis kävellä siinä myräkässä. Sovittiin, että se hakis mut asemalta seiskan aikoihin ja kattelin, että juna olis Hämeenlinnassa kymmenen yli. Aiemmin päivällä oli junat olleet ihan ajoissa, joten aattelin hienosti, että myös tämäkin juna on aikataulussaan. Phah.

Treenivaatteet jo valmiiksi päällä!

Kattelin VR:n sivuilta, milloin juna lähtee Helsingistä, jotta näkisin onko se ajoissa vai ei. Ensin se näytti olevan vaivaiset kaksi minuuttia myöhässä, joten nou hätä. Sitten se lähtikin kakskytä minuuttia myöhemmin. Noo silläkin kerkee treeneihin. Menin asemalle ja kas: juna on vielä kymmen lisäminuuttia myöhässä. Olisin perillä treenien alkamisen jälkeen.. Pohdin vielä hetken, menenkö treeneihin ollenkaan vaiko en. Joudun maksamaan junista yhteensä 10€ ja todennäköisesti juna lähtee Riksusta paaaljon myöhemmin kuin mitä taululla lukee -> Olisin tunnin vain treeneissä. Köyhänä ja huomisesta tentistä stressaantuneena päätin sitten mennä kaupan kautta kotiin lukemaan (ja näyttävästi kirjoittamaan tätä..).

Juna oli lopulta noin 50 minuuttia myöhässä <3



Päätettiin eilen Puuterisulan kanssa, että taistellaan yhdessä herkkuja vastaan! Eli toisin sanoen herkkulakko. Lakosta tuskin voidaan kuitenkaan puhua, kun sovittiin herkkupäivä kohtuudella syöden. Herkkukielto johtuu meidän kumman herkkuperseilystä ja keskivartalon löllöönttymisestä. Allekirjoittanut on ainakin lihonut Suomeen palattuaan reippaassa tahdissa: syynä liikkumattomuus, stressi ja syöminen. Syön aina - iloon, suruun, stressiin, helpottuneisuuteen yms. Koulu on stressannut jonkin verran jo pitkään ja sen huomaa mun vartalossa. En kuitenkaan muuten lopeta syömistä, hui kamala! Jos ei kukaan ole vielä huomannut/kuullut, niin mulla on AINA nälkä. En siis rupea anorektikoksi, vähennän vain herkkujen syömistä. Luvattiin myös Puuterisulan kanssa, että repsahduksen pitää kirjoittaa blogiin! Myös onnistumisia saa kirjoitella, mutta ainakin epäonnistumiset rangaistuksena. Mun mielestä on hauska pitää lakkoa jonkun kanssa, vaikka Puuterisulka asuukin Tampereella. Kauppoihin on tullut pääsiäismunia ja hirrrrrveän suuri houkutus oli ostaa yksi sellainen maistiaiseksi, mutta jotenkin aattelin tekeväni väärin Putskua kohtaan. Eli hienosti suoriuduin tänään, hyvä minä jeejee!

Ei ei ei!

Nyt lukemaan anatomiaa! Wish me luck!

- Pimenta

26.2.2012

Riihipere/Tammäki

Riihimäellä asuminen on omituista edelleen. Välillä miellän sen kodiksi ja välillä ikävöin Tamperetta. Tosin en varsinaisesti ikävöi takaisin Tampereelle, kaipaan vain joitakin tiettyjä asioita, mutta on Riksussakin hyvät puolensa. Tylsyyttäni listasin ne eroavat asiat (puolin ja toisin), jotka mä olen ainakin huomannut seilatessani Tre-Riksu väliä:
  • Ihmismäärä
    • Siis ihan oikeesti. Riksussa ei liiku juuri ketään ikinä tai no ehkä kahdeksalta ja neljältä. Muuten siellä ei näy ristin sieluakaan. Tampereelle kun tuli, niin melkeinpä ahdistuin siitä ihmismäärästä. Jumankauta, onko Hämeenkadulla ollu aina noin vaikea kävellä? Onko ihan normaalia, jos meinaan raivota Sokoksen ovien edessä kökkiville ihmisille? En muistanutkaan, että Tampereella on oikeasti paljon ihmisiä. 

  • Melutaso
    • Koska Riksussa ei ole ihmisiä ei siellä myöskään ole melua. Sitäkään ei tule ajatelleeksi ennen kuin saapuu Tampereelle. Täällä cityssä menee ja tulee ihmisiä ja autoja. Ihan kuin asuisin nykyään luonnonhelmassa jossain maaseudulla, kun ei siellä ikinä kuulu mitään. Ehkä keskustassa kuuluu jopa autojen ääni. Ehkä. Mutta hiljaisuus on loppujen lopuksi vain hyvä asia. 
  • Autot antaa tietä
    • Olen erittäin hämmentynyt siitä, että Riksussa autot antavat tietä jalankulkijoille todennäköisemmin kuin Tampereella. Esimerkiksi yksi aamu, kun olin kävelemässä asemalle. Olin noin kolmen metrin päässä suojatiestä ja auto pysähtyi suojatien eteen, vaikka periaatteessa olisin voinut kääntyä jonnekin muualle kuin suojatielle ja olin ainoa jalankulkija sillä hetkellä. No mikäs siinä, parempi näin. Muistelen veren maku suussani niitä ihania aamuja Tampereella, jolloin olin taidokkaasti juoksemassa bussipysäkillä suojatien kautta ja autot ei päästänyt tien yli. Siinä sitten meni bussikin ohi ja hiphei seuraavaa odottamaan vain! 
  • Bussiliikenne
    • Ei ole Riksussa TKL:n bussiliikennettä. Testasin paikallista bussia viime viikon perjantaina ja ihan tyhmäksi koin koko systeemin. 
      • Ensinnäkin, Riksussa ei ole varsinaista omaa bussiliikennettä, vaan kaikki hoituu Matkahuollon alaisuudessa. Omia selkeitä nettisivuja ei siis ole eli Matkiksen sivuilla sitten haettiin reittiä ja sopivaa bussia. Hintaakaan en sieltä löytänyt mistään, on todella mukavaa nousta bussiin tietämättä paljonko siitä joutuu pulittaan..
      • Hinnaksi paljastui lopulta 3,20€ eli seitkyt senttii kalliimmaksi kuin Treellä :C
      • Bussikuski oli tauolla ja saapui aukaisemaan bussin ovet tasan silloin, kun sen dösän piti lähteä. Ei mulla yhtään kylmä ollut siellä lumimyrkyssä seisoessani.. 
      • Olin matkalla Merkoksenkadun Cittarille ja jäin pois Lasimuseolla. Kysyin kuskilta tietä määränpäähäni ja kuski vastaa: "No se on tuolla *osoittaa suuntaan X* ja sinne pääsee nopeiten kun yrität päästä vanhalle kolmoselle.." Jaa. Kiitti ihan sikana. 
      • En tosiaan ymmärrä, minkä takia Merkokselle ei mene bussia. Siellä oli kuitenkin iso Citymarket, Tarjoustalo, Gigantti, Kappahl, Seppälä, Lindex ja paljon muuta. Lähimmät bussit pysähtyy kahden kilsan päähän.. Tampereella meni ihan oven eteen joku bussi. Mutta asunkin nykyään Riksussa... 

  • Vaatekaupat
    • Niin, eihän täällä etelässä ole muista kuin Seppälä, Moda Laakso, Jim&Jill (tai joku sellanen, en enää muista) ja Lindex. Onneks kuitenkin Hygeen aukastaan piakkoin se uusi kauppakeskus. Tosin sinnekin aukaistaan vaan osa liikkestä nyt keväällä ja loput sit syksyllä. Sitten tuleekin surullista, kun menen shoppailemaan oikeen Hygeen asti :D
  • Coffee House 
    • Täällä. Ei. Ole. Coffee Housea. Eikä myöskään siis ihanan taivaallista chai lattea <3 Se on vaan niin ihanaaaaa! Omnomnomnom..


  • Ihmiset
    • Riksussa pääsen kauaksi pois niistä ihmisistä, jotka tekivät joskus elämästäni helvettiä. Pari päivää sitten täällä Treellä törmäsin sattumalta kahteen tällaiseen henkilöön ja sekös pisti mielen matalaksi. Toivoin sillä hetkellä, että olisin Riksussa tai jossain yhtä kaukana siitä tilanteesta. 
    • On the other hand onhan täällä sitten kuitenkin paljon tärkeitä ihmisiä. Perhe, ystävät ja sukulaiset asuvat Treellä tai sen lähistöllä ja heitä tulenkin tänne aina katsomaan. Ei mulla muuten olisikaan asiaa Treelle.. 
Aiemmin sanoin, etten koskaan ikimaailmassa halua asua pienemmässä paikassa kuin Hämeenlinna ja haluaisinkin nyt perua puheeni. Mulla on nyt hyvä olla täällä pikkukaupungissa, vaikkei bussit kulje kunnolla eikä täällä ole vaatekauppoja. Koulussa on mukavaa - melkein liiankin mukavaa ;D No mutta, hyvät lukijat, tähän on syytä lopettaa vertailu ja suunnata kohti juna-asemaa.

24.2.2012

1. Onni on...

...rumien hattujen sovittamista kaverin kanssa.



Onni on... -sarja kertoo niistä spontaaneista hetkistä, jolloin on onni mielessä. Tämä olkoon eka osa.

23.2.2012

Capoeiran makua

Tänään olen harrastanut capoeiraa 4 vuotta, 1 kk ja 14 päivää. Tuntuu niin pitkältä ajalta, mutta kuitenkin niin lyhyeltä ajalta. Ovatko ne kaikki ihanat tapahtumat ja hetket mahtuneet tuohon neljään vuoteen?

Tutustuin capoeiraan ensimmäisen kerran sattuman kautta vuonna 2007. Ysillä lintsattiin liikkatunteja ja meidän piti sitten yhtenä korvaavana tehtävänä tehdä lajiesittely. Saatiin lukea liikuntalehtiä ja etsiä sieltä kiva uusi laji. Minä ja Heidi selailimme aikamme lehtiä, kunnes silmiimme pisti eriskummallinen laji: vesicapoeira. En nyt valitettavasti kykene muistamaan, mitä ko. lajista sanottiin artikkelissa, mutta capoeira-nimi jäi mieleen pyörimään.

Seuraava kosketuslajiin tapahtui terveydenhoitajan vastaanotolla. Olin odottamassa vuoroani ja nappasin käteeni Tampereen harrastuslehden "Mitä tekisin?". Olin jo pitkään halunnut aloittaa uuden harrastuksen teatterin rinnalle, mieluiten jonkun tanssin. Harrastukset oli lueteltu aakosjärjestykseen, joten en pitkälle päässyt, kun kiinnitin huomion tuttuun capoeiraan. "Capoeira on afro-brasilialainen kamppailutanssi...." Oi kyllä! Sitä halusin kokeilla ja pistin kahden paikallisen seuran nettisivut ylös. 

Näihin aikoihin alkoi Suomen Talent. Se ensimmäinen. Siinä oli capoeiraa (vinkvink ne on mun opettajia, en tosin silloin sitä tiennyt...) ja olin ensimmäisen esityksen jälkeen valmis jänistämään ekoista treeneistä. Iskä kuitenkin pakotti mut kokeilemaan edes. Eihän siellä varmaan heti tehdä voltteja, eihän? Sehän on vain tanssia?



Ensimmäiset treenit olivat keskiviikkona 9.1.2008 kello 20-21.30 Johanneksen koululla. Aloitin harrastuksen Tampereen Capoeiristoissa, jonka opettajana oli tuolloin Ita Silva. Muistan, että olin ekalla kerralla intoa täynnä, mutta kyllä mua hieman pelotti. Entä jos olen liian nuori treenaamaan aikuisten kanssa? Olen kuitenkin just täyttänyt 15 vuotta ja sit siellä on kuiteskin ihan hirveesti aikuisia jajajaja.. Ilokseni huomasin, etten ollut ainoa nuori aloittelija. 

Meitä oli todella paljon ekalla kerralla, ei meinattu mahtua saliin kunnolla. Ita piti tosiaan ne treenit ja jostain syystä hakeuduin jo silloin eturiviin reenaamaan. Paikalla oli myös vanhjoa harrastajia vino pino ja niiden läsnäolo jänskätti. Liikkeet oli yksinkertaisia katsoa, mutta monimutkaisia tehdä. Kyllä mä ihan hyvin mielestäni pärjäsin, kunnes tuli kärrynpyörien vuoro. Viimeisestä kärrynpyörästä oli ollut aivan liian kauan ja kynnys tehdä niitä kaikkien nähden oli aika korkea. Hyvinhän ne sitten aikansa harjoiteltuaan meni.. Voin kertoa, etten vielä tänäänkään osaa tehdä kunnollista kärrynpyörää. 



Ekat treenit riitti. Olin ihan myyty ja odotin seuraavia treenejä kuin kuuta nousevaa. Ja kumosin saman tein ajatuksen tanssista, capoeira ei todellakaan ole tanssia! Treenasin ahkerasti kevään ja kesän. Minut oli kuin imaistu uuteen maailmaan, olin ihan sekaisin capoeirasta. Kevään lopussa sain capoeiranimeni: Pimenta. Se tarkoittaa punaista chiliä... Kesällä oli mun ensimmäinen Ginga na Mata (=Gingaa metsässä -> ginga on capoeiran perusliike), joka järjestettiin heinäkuun lopussa torstaista sunnuntaihin Hattulassa. Tai jossain siellä päin, ei voi vanha ihminen enää muistaa. Leirillä näki muita capoeiristoja ympäri Suomea ja tutustui myös uusiin opettajiin. Treenattiin helteessä montakin tuntia päivässä ulkona ja nukuttiin tuskin ollenkaan. Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni mutacapoeiraa eli kirjaimellisesti mudassa oltiin jokainen. Alla on kuva vuoden 2008 GNM-leiristä, minäkin olen jopa kuvassa! 


Kaikki oli hyvin, kunnes tuli helmikuu 2009. Opettajamme Ita ilmoitti, että hän opettaa meitä enää helmikuun ajan. Sitten hän lähtee muualle, syytä en saanut tietää. Uutinen oli kuin tikarin isku vatsaan, viikko meni sulatellessa asiaa. Helmikuun ajan treenasin enemmän ja ahkerammin, jotta saisin imettyä viimeisetkin opit ensimmäiseltä opettajaltani. Lyhyin kuukausi oli nopeasti ohi ja oli aika jäädä omilleen. Ryhmämme treenejä vetivät muut vanhemmat capoeiristat.

Saimme kevään aikana uuden opettajan, Professori Cocãon. Hänen tyylinsä oli erilainen kuin mihin olin tottunut. Aluksi vaihtelu virkisti, sitten huomasin motivaationi laskun. En enää odottanut seuraavia treenejä innolla, treeneihin meneminen vaati energiaa ja tuli kotiin treeneistä ihan nuutuneena. Kesällä pidin taukoa treeneistä, mutta osallistuin silti kesän GNM-leirille ja kävin aktiivisesti Boa Vontaden tapahtumissa. Ne oli ainoat asiat siihen aikaan, jotka saivat mut jatkamaan capoeiraa.

Sitten tuli syksy ja jatkoin treenaamista. Tosin kävin silloin kuin jaksoin eli ehkä kerran viikossa. Suunnittelin lopettavani treenaamisen joulun jälkeen, mutta huomasin helmikuussa käyväni jälleen kerran viikossa treeneissä. Jatkoin tällä tyylillä kesään asti, kunnes tuli yllättäviä muutoksia.

Oltiin jo pitkään suunniteltu, että perustettaisiin Tampereelle Boa Vontade -ryhmä. Tämä ryhmä on se, jonka tapahtumissa kävin ahkerasti ja jonka kanssa olen jakanut niin hyvät kokemukset. Ryhmän perustaminen olisi kuin lahja taivaasta! Kesän lopussa varmistui tieto ryhmän olemassaolosta ja voi jukrat olin kyllä niin liekeissä tästä uutisesta!

Syksy saapui ja pieni ryhmämme aloitti toimintansa opettajamme Gharronnen johdolla. Oli (ja on yhä edelleen) todella omituista ajatella, että kuuluisin CBV-ryhmään, kun niin monta vuotta olen ollut vain sivustakatsojana. Ryhmän vaihtamisen jälkeen loput onkin sitten historiaa ja tässä sitä nyt sitten ollaan: kirjoittamassa capoeirahistoriastani.

Capoeira ei ole aina vain pelkkä harrastus. Jossakin vaiheessa huomaa elävänsä capoeiraa - se on elämäntapa. Yhtäkkiä opiskelet intensiivisesti portugalia, autat järjestämään tapahtumia tai matkustat Brasiliaan. Vaikka kuinka paljon rakastankin capoeiraa, nyt elän sellaisessa vaiheessa, että neljän vuoden "työ" tuntuu turhalta: ihan kuin mitään en olisi koskaan oppinut. Treenimotivaationi on kärsinyt kovan kolauksen tästä, varsinkin nyt kun treenaan Hämeenlinnassa. Siellä kaikki ovat niin hyviä capoeiristoja, että mua ihan hävettää lantiolla roikkuva toinen vyö. Olen nyt viime aikoina yrittänyt karistaa motivaatiomörön kauaksi minusta ja ihan hyvin olen mielestäni siinä onnistunut: oon jopa ylittänyt itseni ja pelannut treeneissä enemmän kuin koskaan ennen. (Tietämättömät: capoeiraa pelataa piirin keskellä ja usein treenien lopussa pelataan hieman. Olen niin epävarma taidoistani, etten uskalla mennä pelaamaan ja olenkin siellä ehkä max. 2 kertaa yksien treenien ajan. Nyt olen kuitenkin ollut jopa 5 kertaa pelaamassa!!)

Vappu 2011, Tampereen Keskustorilla. Mä ja Leandro.
No mutta tässä onkin varmaan kaikki tällä kertaa. Enempää ei ole kerrottavaa tai sit en ainakaan muista enempää. Ehkei ne olleet niin tärkeitä juttuja :P Kiitos ja anteeksi pitkä teksti, joka ei oikein mielenkiintoa pidä yllä.

Kaikella rakkaudella,
Pimenta

Ps. Tällä viikolla en pääse treeihin. Syy ei ole motivaation puutteessa vaan ajan ja rahan puutteessa.