23.2.2012

Capoeiran makua

Tänään olen harrastanut capoeiraa 4 vuotta, 1 kk ja 14 päivää. Tuntuu niin pitkältä ajalta, mutta kuitenkin niin lyhyeltä ajalta. Ovatko ne kaikki ihanat tapahtumat ja hetket mahtuneet tuohon neljään vuoteen?

Tutustuin capoeiraan ensimmäisen kerran sattuman kautta vuonna 2007. Ysillä lintsattiin liikkatunteja ja meidän piti sitten yhtenä korvaavana tehtävänä tehdä lajiesittely. Saatiin lukea liikuntalehtiä ja etsiä sieltä kiva uusi laji. Minä ja Heidi selailimme aikamme lehtiä, kunnes silmiimme pisti eriskummallinen laji: vesicapoeira. En nyt valitettavasti kykene muistamaan, mitä ko. lajista sanottiin artikkelissa, mutta capoeira-nimi jäi mieleen pyörimään.

Seuraava kosketuslajiin tapahtui terveydenhoitajan vastaanotolla. Olin odottamassa vuoroani ja nappasin käteeni Tampereen harrastuslehden "Mitä tekisin?". Olin jo pitkään halunnut aloittaa uuden harrastuksen teatterin rinnalle, mieluiten jonkun tanssin. Harrastukset oli lueteltu aakosjärjestykseen, joten en pitkälle päässyt, kun kiinnitin huomion tuttuun capoeiraan. "Capoeira on afro-brasilialainen kamppailutanssi...." Oi kyllä! Sitä halusin kokeilla ja pistin kahden paikallisen seuran nettisivut ylös. 

Näihin aikoihin alkoi Suomen Talent. Se ensimmäinen. Siinä oli capoeiraa (vinkvink ne on mun opettajia, en tosin silloin sitä tiennyt...) ja olin ensimmäisen esityksen jälkeen valmis jänistämään ekoista treeneistä. Iskä kuitenkin pakotti mut kokeilemaan edes. Eihän siellä varmaan heti tehdä voltteja, eihän? Sehän on vain tanssia?



Ensimmäiset treenit olivat keskiviikkona 9.1.2008 kello 20-21.30 Johanneksen koululla. Aloitin harrastuksen Tampereen Capoeiristoissa, jonka opettajana oli tuolloin Ita Silva. Muistan, että olin ekalla kerralla intoa täynnä, mutta kyllä mua hieman pelotti. Entä jos olen liian nuori treenaamaan aikuisten kanssa? Olen kuitenkin just täyttänyt 15 vuotta ja sit siellä on kuiteskin ihan hirveesti aikuisia jajajaja.. Ilokseni huomasin, etten ollut ainoa nuori aloittelija. 

Meitä oli todella paljon ekalla kerralla, ei meinattu mahtua saliin kunnolla. Ita piti tosiaan ne treenit ja jostain syystä hakeuduin jo silloin eturiviin reenaamaan. Paikalla oli myös vanhjoa harrastajia vino pino ja niiden läsnäolo jänskätti. Liikkeet oli yksinkertaisia katsoa, mutta monimutkaisia tehdä. Kyllä mä ihan hyvin mielestäni pärjäsin, kunnes tuli kärrynpyörien vuoro. Viimeisestä kärrynpyörästä oli ollut aivan liian kauan ja kynnys tehdä niitä kaikkien nähden oli aika korkea. Hyvinhän ne sitten aikansa harjoiteltuaan meni.. Voin kertoa, etten vielä tänäänkään osaa tehdä kunnollista kärrynpyörää. 



Ekat treenit riitti. Olin ihan myyty ja odotin seuraavia treenejä kuin kuuta nousevaa. Ja kumosin saman tein ajatuksen tanssista, capoeira ei todellakaan ole tanssia! Treenasin ahkerasti kevään ja kesän. Minut oli kuin imaistu uuteen maailmaan, olin ihan sekaisin capoeirasta. Kevään lopussa sain capoeiranimeni: Pimenta. Se tarkoittaa punaista chiliä... Kesällä oli mun ensimmäinen Ginga na Mata (=Gingaa metsässä -> ginga on capoeiran perusliike), joka järjestettiin heinäkuun lopussa torstaista sunnuntaihin Hattulassa. Tai jossain siellä päin, ei voi vanha ihminen enää muistaa. Leirillä näki muita capoeiristoja ympäri Suomea ja tutustui myös uusiin opettajiin. Treenattiin helteessä montakin tuntia päivässä ulkona ja nukuttiin tuskin ollenkaan. Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni mutacapoeiraa eli kirjaimellisesti mudassa oltiin jokainen. Alla on kuva vuoden 2008 GNM-leiristä, minäkin olen jopa kuvassa! 


Kaikki oli hyvin, kunnes tuli helmikuu 2009. Opettajamme Ita ilmoitti, että hän opettaa meitä enää helmikuun ajan. Sitten hän lähtee muualle, syytä en saanut tietää. Uutinen oli kuin tikarin isku vatsaan, viikko meni sulatellessa asiaa. Helmikuun ajan treenasin enemmän ja ahkerammin, jotta saisin imettyä viimeisetkin opit ensimmäiseltä opettajaltani. Lyhyin kuukausi oli nopeasti ohi ja oli aika jäädä omilleen. Ryhmämme treenejä vetivät muut vanhemmat capoeiristat.

Saimme kevään aikana uuden opettajan, Professori Cocãon. Hänen tyylinsä oli erilainen kuin mihin olin tottunut. Aluksi vaihtelu virkisti, sitten huomasin motivaationi laskun. En enää odottanut seuraavia treenejä innolla, treeneihin meneminen vaati energiaa ja tuli kotiin treeneistä ihan nuutuneena. Kesällä pidin taukoa treeneistä, mutta osallistuin silti kesän GNM-leirille ja kävin aktiivisesti Boa Vontaden tapahtumissa. Ne oli ainoat asiat siihen aikaan, jotka saivat mut jatkamaan capoeiraa.

Sitten tuli syksy ja jatkoin treenaamista. Tosin kävin silloin kuin jaksoin eli ehkä kerran viikossa. Suunnittelin lopettavani treenaamisen joulun jälkeen, mutta huomasin helmikuussa käyväni jälleen kerran viikossa treeneissä. Jatkoin tällä tyylillä kesään asti, kunnes tuli yllättäviä muutoksia.

Oltiin jo pitkään suunniteltu, että perustettaisiin Tampereelle Boa Vontade -ryhmä. Tämä ryhmä on se, jonka tapahtumissa kävin ahkerasti ja jonka kanssa olen jakanut niin hyvät kokemukset. Ryhmän perustaminen olisi kuin lahja taivaasta! Kesän lopussa varmistui tieto ryhmän olemassaolosta ja voi jukrat olin kyllä niin liekeissä tästä uutisesta!

Syksy saapui ja pieni ryhmämme aloitti toimintansa opettajamme Gharronnen johdolla. Oli (ja on yhä edelleen) todella omituista ajatella, että kuuluisin CBV-ryhmään, kun niin monta vuotta olen ollut vain sivustakatsojana. Ryhmän vaihtamisen jälkeen loput onkin sitten historiaa ja tässä sitä nyt sitten ollaan: kirjoittamassa capoeirahistoriastani.

Capoeira ei ole aina vain pelkkä harrastus. Jossakin vaiheessa huomaa elävänsä capoeiraa - se on elämäntapa. Yhtäkkiä opiskelet intensiivisesti portugalia, autat järjestämään tapahtumia tai matkustat Brasiliaan. Vaikka kuinka paljon rakastankin capoeiraa, nyt elän sellaisessa vaiheessa, että neljän vuoden "työ" tuntuu turhalta: ihan kuin mitään en olisi koskaan oppinut. Treenimotivaationi on kärsinyt kovan kolauksen tästä, varsinkin nyt kun treenaan Hämeenlinnassa. Siellä kaikki ovat niin hyviä capoeiristoja, että mua ihan hävettää lantiolla roikkuva toinen vyö. Olen nyt viime aikoina yrittänyt karistaa motivaatiomörön kauaksi minusta ja ihan hyvin olen mielestäni siinä onnistunut: oon jopa ylittänyt itseni ja pelannut treeneissä enemmän kuin koskaan ennen. (Tietämättömät: capoeiraa pelataa piirin keskellä ja usein treenien lopussa pelataan hieman. Olen niin epävarma taidoistani, etten uskalla mennä pelaamaan ja olenkin siellä ehkä max. 2 kertaa yksien treenien ajan. Nyt olen kuitenkin ollut jopa 5 kertaa pelaamassa!!)

Vappu 2011, Tampereen Keskustorilla. Mä ja Leandro.
No mutta tässä onkin varmaan kaikki tällä kertaa. Enempää ei ole kerrottavaa tai sit en ainakaan muista enempää. Ehkei ne olleet niin tärkeitä juttuja :P Kiitos ja anteeksi pitkä teksti, joka ei oikein mielenkiintoa pidä yllä.

Kaikella rakkaudella,
Pimenta

Ps. Tällä viikolla en pääse treeihin. Syy ei ole motivaation puutteessa vaan ajan ja rahan puutteessa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti