Syksy on ihan kunnolla tullut. Väsyttää koko ajan johtuen huonosta vitamiinin ja raudan saannista. Asiaan on tulossa muutos, älkää huoliko. Alkaa hieman pänniin ainainen väsymys, joka ei oikein helpota millään. Ja jaksaa treenata paremmin, kun syö kunnolla ;)
Kouluakin on ollut jo kolme viikkoa. Tuntuu jotenkin, että sitä olis ollut kauemmin... Kukaan ei voi ainakaan muuten enää sanoa, ettei sairaanhoitajien koulutus ole rankkaa. Pah ja pyh sanon minä. Kivaa, mutta paljon hommaa on, joten en ihan helpolla pääse. Olis muutama ryhmätyö taas ja pieni terveystapahtuma ja tenttejä ja "oma vanhus" haastateltavana. Tämä vuosi loppuu viiden viikon työharjoitteluun. Huhhuh. Tekemistä riittää, ei pitäis tylsää ainakaan tulla...
Katse takaisin tähän hetkeen. Elämä on yhtä sekamelskaa arkeen tottumisen kanssa. Pitäisi ehtiä tehdä vuorokauden aikana yhtä sun toista ja olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ei onnistu. Jostakin täytyy aina luopua ja sekös rasittaa. Treeneihin en pääse niin usein kuin haluaisin, sillä raha ja aika loppuvat kesken. En pääse myöskään kaikkiin viikonloppuhäppeninkeihin samaisesta syystä. Enkä tosiaan vielä ole oppinut olemaan monessa paikassa yhtä aikaa.. Opettelen.
Ja eräs ihmissuhdetilanne häiritsee minua, vaikkei minulla siihen olisi mitään syytä. Ei, kyse ei ole mistään rakkaussuhteesta (minullako sellaista olisi, phahhah) vaan elämässäni oli vielä hetki sitten ihmisiä, jotka olivat kavereita ja yhtäkkiä eivät olekaan. Enkä tiedä mitä on tapahtunut. No mitä turhia murehtia, on mulla muitakin kavereita (ja parempia lälläslää). Ni!
Ikäkriisikin olisi. Henkinen sellanen. Täytän 20 ja mielestäni olen edelleenkin 17-vuotias. Henkisesti ehkä 6-vuotiaan tasolla. Kamalaa, koska musta tulee iso tyttö? Fyysisesti mä olen jo iso, vaaka ja peili todistavat sen. Henkistä kasvua odotellessa.
Kamalan sekavan tekstin kaveriksi saitte omenoita kahden vuoden takaa. Omenat on kivoja ja hyviä omnomnom :3 Kiitän ja kuittaan tältä kertaa. Menen nukkumaan, jotta jaksan huomenna simulaatiossa räpeltää jotakin jännää. Koko viikon saa pitää hoitopukua, jipii.
Kouluakin on ollut jo kolme viikkoa. Tuntuu jotenkin, että sitä olis ollut kauemmin... Kukaan ei voi ainakaan muuten enää sanoa, ettei sairaanhoitajien koulutus ole rankkaa. Pah ja pyh sanon minä. Kivaa, mutta paljon hommaa on, joten en ihan helpolla pääse. Olis muutama ryhmätyö taas ja pieni terveystapahtuma ja tenttejä ja "oma vanhus" haastateltavana. Tämä vuosi loppuu viiden viikon työharjoitteluun. Huhhuh. Tekemistä riittää, ei pitäis tylsää ainakaan tulla...
Katse takaisin tähän hetkeen. Elämä on yhtä sekamelskaa arkeen tottumisen kanssa. Pitäisi ehtiä tehdä vuorokauden aikana yhtä sun toista ja olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ei onnistu. Jostakin täytyy aina luopua ja sekös rasittaa. Treeneihin en pääse niin usein kuin haluaisin, sillä raha ja aika loppuvat kesken. En pääse myöskään kaikkiin viikonloppuhäppeninkeihin samaisesta syystä. Enkä tosiaan vielä ole oppinut olemaan monessa paikassa yhtä aikaa.. Opettelen.
Ja eräs ihmissuhdetilanne häiritsee minua, vaikkei minulla siihen olisi mitään syytä. Ei, kyse ei ole mistään rakkaussuhteesta (minullako sellaista olisi, phahhah) vaan elämässäni oli vielä hetki sitten ihmisiä, jotka olivat kavereita ja yhtäkkiä eivät olekaan. Enkä tiedä mitä on tapahtunut. No mitä turhia murehtia, on mulla muitakin kavereita (ja parempia lälläslää). Ni!
Ikäkriisikin olisi. Henkinen sellanen. Täytän 20 ja mielestäni olen edelleenkin 17-vuotias. Henkisesti ehkä 6-vuotiaan tasolla. Kamalaa, koska musta tulee iso tyttö? Fyysisesti mä olen jo iso, vaaka ja peili todistavat sen. Henkistä kasvua odotellessa.
Kamalan sekavan tekstin kaveriksi saitte omenoita kahden vuoden takaa. Omenat on kivoja ja hyviä omnomnom :3 Kiitän ja kuittaan tältä kertaa. Menen nukkumaan, jotta jaksan huomenna simulaatiossa räpeltää jotakin jännää. Koko viikon saa pitää hoitopukua, jipii.
Mä voin samaistua niin moneen kohtaan tässä tekstissä. Jaksamista arkipäiviin! :)
VastaaPoistaRosa