29.8.2013

Viesti kiusatuille

Sisältää jälleen hankalia asioita. Älä lue, jos et välttämättä halua.

Ryhdyn taas raivon punertamilla aivonystyröilläni kirjoittamaan kiusaamisesta. Tällä kertaa raivon aiheutti  erään Facebook-kaverini toistuvat kirjoitukset hänen kiusaamisestaan. Sappi alkoi kiehua, kun ajattelee ettei hän ole ainoa kiusattu tässä maassa. Eikä todellakaan ainoa tässä maailmassa. Itse entisenä koulukiusattuna minun on helppo lähestyä aihetta.

Tiedän varsin hyvin, että elämä kiusattuna on suoraan sanottuna aikamoista paskaa. Välillä on toki ihan siedettäviä koulupäiviä, mutta suurimmaksi osaksi koulu on täyttä...sontaa. Mulla normaaliin kouluaamuun kuului yhteen aikaan oksentaminen, sillä pelkäsin niin paljon kouluun menemistä. Ikinä en voinut etukäteen tietää, onko tiedossa ns. hyvä päivä ja huono päivä. Hyvinä päivinä en edes ajatellut omaa elämääni ja omaa itseäni kamalana asiana. Huonoina päivinä toivoin, että kaikki tää sonta vois olla jo ohi tai että saisin kadota taivaan tuuliin ettei mun tarvisi enää ikinä kärsiä. Ei nimittäin ole kiva tuntea itsentä arvottomaksi ja saada siitä viiden arkipäivän edestä muistutuksen koulu"tovereilta".

Miten mä sitten selviydyin? No sepä hyvä kysymys. En varmaan oliskaan selvinnyt ilman teatteria. Paskoina koulupäivinä mä tiesin, että kahdesti viikossa pääsen vihdoinkin vapauttamaan sen oikean minäni. Kukaan ei sano pahoja sanoja, teatterikaveritkin oikeasti välittää musta. Ei tarvinnut olla mahdollisimman väritön, mauton ja hajuton ihminen, jotta selviytyis elämästä. Sisimmässäni mä aina tiesin, etten ole oikeasti sellainen, millaisen kuvan mä ittestäni mahdoin antaa peruskoulussa (varsinkin yläasteella). Mun vinkkini muille kiusatuille: pitäkää kiinni teidän harrastuksista, älkää päästäkö idiootti-ihmisiä vaikuttamaan teidän oikeeseen minään!

Toinen asia, minkä haluan sanoa kiusatuille, vaikka se kuulostaakin maailman tekopyhimmältä ja ärsyttävimmältä asialta: uskokaa tai älkää, niin kaikki kääntyy parhain päin. Okei, hyvähän mun on täällä huudella neuvoja, kun itse painin itsetunto-ongelmieni kanssa välillä. MUTTA! Olen edistynyt näiden vuosien aikana huikeasti :) Olisin voinut selvitä nopeamminkin, jos olisin tajunnut puhua asioista nuoremmalla iällä. Nyt parikymppisenä on ongelmat sen verran kasautuneita, että asioiden purkamiseen vaadittava työmäärä on suurempi kuin teini-ikäisenä -.-

Itsetunto-ongelmien korjaaminen ei todellakaan ole mikään helppo tie. Kokemuksesta voin kertoo, että se on kivinen ja pitkä kuin nälkävuosi. Itselläni se on ihan kesken vielä. Hyvin mä olen kuitenkin elämässäni pärjännyt kaikesta huolimatta. Helpoiten se tie käy, kun uskaltaa pyytää apua. Ammattiauttajalle ei välttämättä tarvitse mennä, hyvä ystäväkin riittää. Sanon tämän myös muistutuksena itselleni, sillä syy ajoittaisiin depressiohetkiin on nimenomaan puhumattomuudessa. Tähän asti kuvittelin, että elämässä pitää pärjätä itsekseen ja ettei itsetunto-ongelmista tule puhua kenellekään. Kuinka väärässä mä olen kaikki nämä vuoden ollutkaan! Ammattiauttajalle en (vielä) ole uskaltanut mennä (enkä tiedä menenkö), mutta muutama viaton korvapari on joutunut mun avautumisen uhriksi. Pahoittelut siitä.. Eli mars puhumaan ongelmistanne jollekulle, hophop!

Huomaa taas, että olen kirjoittanut sokean raivon/ärsytyksen vallassa, kun tekstin punainen lanka on kadoksissa... Tiivistettynä halusin vain kertoa kiusatuille, ettei sitä paskaa tarvitse koko elämäänsä kestää. Tai sitten mulla on käynyt maailman uskomattomin mäihä, kun mun koulukiusaaminen loppui heti peruskoulun päätyttyä. Jos saisin palata ajassa takaisin, menisin yläaste-ikäiselle Jennalle puhumaan vähän asioita. Sanoisin sille, että siitä tulee vielä hyvä tyyppi ja sen elämässä on pelottavan paljon välittäviä ihmisiä. Perään antaisin ison rutistuksen ja silittäisin itkevän teiniminäni selkää.

2 kommenttia:

  1. Ei voi muutaku samaistua koko tekstiin! Hyvin se punainen lanka kuitenki välittyi, no worries 8D Itsellä pahin tais olla just se ku nöyrty niiden kiusaajien mielipiteille ja puheille, rupes väkisinkin pala palalta kadottamaan oman itsensä ja luuli että on juuri sellainen minkä kuvan ne musta sai. Vieläkään ketään ei oo tullu päin naamaa pyytämään anteeks tai mitään, mut toisaalta eikai sillä niin paljon oo väliä..

    Toi itsetunnon kanssa painiminen on oikeesti yks maailman vaikeimmista asioista. Varmasti mullakin tulee menemään vielä vuosia että sen saa täysin kuntoon, tai edes jotain sinnepäin. Nyt muutama vuos peruskoulun jälkeen on onneks tilanne omalla kohallakin helpottanu. Se on kyl aina hienoa lukea tälläsiä postauksia ihmisiltä, jotka on päässy kiusaamisista eroon! :3 Melkein hatunnostojen paikka aina, koska kivinen tie se todellakin on. Kai se niin vaan menee et se mikä ei tapa vahvistaa, niin kliseiseltä ku kuulostaakin.. :>

    Törmäsin tähän blogiin ihan sattumalta ja en oo ehtiny vielä lukemaan aiempia kirjotuksia sulta, mutta ootko siis kauan asunu riksussa? Yleensä jokasen täällä asuvan tunnistaa samantien jostain :--D !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itekään en oo saanut anteekspyyntöä, mutta en tiiä tarviinko mä sellaista. Mitä se nyt enää hyödyttää?

      Oon nyt asunut Riksussa reilu 1½ vuotta :D Musta olis pelottavaa, jos joku tunnistais mut, kun en paljoo pyöri Riksussa. En nääs tunne kovinkaan montaa riksulaista, saatika että hengailisin vapaa-ajalla heidän kanssa ;)

      Poista