Varoitus! Sisältää epämääräistä ajatusten purkamista. Älä lue, jos ei kiinnosta.
Jokaisesta on varmaankin kerran edes elämässään tuntunut siltä, että kaikki ympärillä olevat ihmiset pariutuvat, menevät kihloihin ja naimisiin tai saavat lapsia. Silloin oma rakkauselämä näyttää hiljaisemmalta kuin mykkä ja oma tilanne lähinnä vain ärsyttää. Ajatus erakoitumisesta tai nunnaluostarista alkavat hiljalleen kuulostamaan toteutettavalta suunnitelmalta. Tältä musta on tuntunut jo hävettävän pitkään. Varsinkin nyt viime aikoina, kun iso osa (tai siltä se ainakin tuntuu) tuttavistani/kavereistani/ystävistäni on vähintääkin löytänyt jonkun kumppanin rinnalleen. Ja mainittakoon, että nämä henkilöt ovat about omaa ikäluokkaani, mikä lisää tietynlaista sosiaalista painetta..
En aiemmin kokenut sinkkuelämän olevan mitenkään huono juttu. 20 täytettyäni rupesin kiinnittämään huomiota ympärilläni oleviin omanikäisiin ihmisiin ja heidän elämiinsä. Muutama on löytänyt jo lukioaikoina poikaystävänsä, jotka nykyisin ovat kihlattuja. Loput ovat löytäneet myöskin kumppanin rinnalleen kestämään arjen ylä- ja alamäkiä. Hälytyskelloni alkoivat soida, kun eräs tuttu kysäisi mun parisuhdetilannettani. Vastaukseni arvatenkin oli kielteinen, johon tämä tuttu tokaisi: "Eikös sulla ala olemaan vähän kiire jo?" Suivaannuin tyypin sanomisista. EI. Ei mulla ole kiire. Jos elettäisiin jossakin toisessa aikakaudessa, olisi vanhanpiian alaikäraja 25 vuotta. Siinäkin tapauksessa mulla olisi reilu 4 vuotta aikaa!
Muutenkin aloin pohtimaan, onko pariutumiselle joku tietty ikäraja muka olemassa? Pitäisikö ruveta seurustelemaan ensimmäisen vastaantulevan kanssa vain, koska olen jo 20-vuotias ja lähes vanhapiika? Härregyyd, mähän olen vasta niin nuori.. Haluan nauttia elämästäni sellaisena kuin se on ja sellasien ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin. En toki halua nyt aiheuttaa sellaista mielikuvaa, että olisin vannoutunut ikisinkku eheihyi pois se minusta. Yritän tässä vain kertoa tyhmille tyypeille (ja purkaa omia turhautumisia), ettei ikä määrittele yhtään mitään. Jotkut löytävät rakkauden vasta eläkeikäisinä, joten tässähän on mulla aikaa vielä.....yli 40 vuotta.
Kuulostaa kyllä hassulta, jos jonkun mielestä parikymppisellä on jo kiire sitoutua ja asettua. Ehkä noiden sanojen sanojalla on vielä itsellään kasvunvaraa ja opittavaa elämästä, kun se ei todellakaan ole noin mustavalkoista. Oma kokemukseni on, että 90% kaikista kavereistani puolituttuja myöten on sinkkuuntunut noin 25 vuoden molemmin puolin, jolloin se "vakava" elämä siirtyy ehkä parilla vuodella ja ne loput 10% voi hoitaa sen perinteisen pariutumisen lapsineen heti kun haluaa. Eikä sillä iällä ole mitään väliä näissä asioissa, kukin tyylillään ja ajallaan :)
VastaaPoista