28.5.2012

Vain sanoja.

Törmäsin Facebookissa tähän nettiartikkeliin. Itse koulukiusattuna luen aina kaikki koulukiusattujen tarinat, vaikka se tuntuisikin ikävältä. Lukemani tarina oli ensimmäinen, joka saa mut kirjoittamaan kiusaamisesta julkisesti. Raivostuttaa vaan niin paljon, että on pakko purkaa ajatuksia jollakin tavalla.

Koko peruskoulun ajan, yhdeksän piinavaa vuotta, olen ollut koulukiusattuna. Ala-asteella se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että olin hirveän herkkä. Aloin itkeä pienestäkin haukkumasanasta. Mutta en saa mieleeni, mistä kaikki alkoi: miksi ja milloin mua ensimmäisen kerran haukuttiin? Mulle haukkumasanat alkoivat olla arkipäiväinen asia, mutta yhtä arkipäiväistä oli tulla itkien kotiin. Aloin pelätä kouluun menemistä aamuisin, jonka takia vietin ennen kouluun lähtöä muutaman tovin vessassa oksentamassa. Mua pelotti niin paljon. Vaikka vaihdoin kouluakin muutamaan otteeseen (me muutettiin usein, en vaihtanut koskaan kiusaamisen takia koulua), niin ei se kiusaaminen mihinkään loppunut.

Yläasteelle siirryttäessä ajattelin, että nyt kaikki muuttuu. Lähes kaikki ala-asteelta jatkoivat samassa koulussa eikä se mua haitannut, sillä pahin kiusaajani meni toiseen kouluun. Olin todella iloinen tästä tilanteesta ja toivoin saavani uuden alun. Kuvittelin, kuinka musta tulisi kokonaan toinen ihminen. Paskan marjat. Ei mennyt viikkoakaan, kun huomasin olevani välitunnit yksin. Seiskalla lähinnä pojat haukkui ja tytöt syrji. Syrjiminen oli mulle täysin uusi kiusaamisen muoto, eikä se oikein siihen aikaan sattunut niin paljon kuin haukkuminen. Olin lesbo, huora ja vaikka mitä kaikkea muuta. Yritin ajatella, että ne on vaan sanoja, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Eräänä päivänä mulla meni totaalisesti hermot poikien touhuun ja menin kertomaan opettajalle. Muistan sen tilanteen, kun suuntasin rappusia ylös opettajan huoneeseen, mutta meidän opo sattuikin tulemaan portaikossa mua vastaan. Siinä kohti murruin ja aloin itkien sopertamaan kiusaamisesta. Pojat ja minä jouduimme rehtorin puhutteluun. Rehtori käski niiden poikien nousta seisomaan, jotka ovat tavalla tai toisella kokeneet olleensa osallisina kiusaamiseen. Kaikki nousivat.

Yläasteen loppuajan mua ei enää haukuttu. Ainakaan päin naamaa. Mua kylläkin syrjittiin ja musta liikkui juoruja. Kaikki meidän koulussa tuntui tietävän kuka mä olen, vaikka oikeastaan kukaan ei tiennyt millainen ihminen mä oikeasti olen. Mulla oli kaksi minää: toinen oli hiljainen hiirulainen ja toinen oli mun oikea persoonani. Jaksoin kolme vuotta kestäneen yläasteen vain haaveilemalla lukiosta. En muista, koska olisin ollut niin helpottunut kuin ysiluokan kevätjuhlassa, kun Suvivirsi oli laulettu.

Vaikka olin kiusattu, mulla oli silti kavereita. Ala-asteella niitä oli enemmän ja olin vapaa-ajallanikin heidän kanssaan. Yläasteella vanhat kaverit jäivät (yllätysyllätys) ja seiskan keväällä tulin tutummaksi erääseen luokkalaiseeni, Heidiin. Tehtiin yhdessä jotakin fysiikan esitelmää ja oltiin siitä asti kavereita koulussa. Koulun ulkopuolella mun ainoat kaverit olivat teatterilla, mutta en mä juurikaan kenekään kanssa ollut vapaa-ajalla. Olin aika yksin rippileirille asti. Silloin tapasin Saanan ja pian sen jälkeen aloitin capoeiran, jolloin mun elämä ei enää ollut niin yksitoikkoista :)

Tän ei pitänyt olla valituskirjoitus. Ikävä kyllä siinä ehkä vähän kävi näin. Mä en vain ymmärrä, minkä takia ihmiset ei tajua kiusaamisen seurauksia. Mä pääsin vähällä, mutta artikkelin Elisa ei. Elisa päätti päivänsä, vain koska häntä ahdisti ja pelotti. Mun mielestä ei se ei ole oikein. Haluisin tietää mitä ne Elisan kiusaajat ajattelee nykyään asiasta.

Luin Elisasta lisää hänen isänsä pitämästä blogista sekä muista linkitetyistä kanavista. Eräs kommentti pisti silmään ja se oli juuri se kuuluisa viimeinen pisara, joka sai mut kirjoittamaan tätä. "Muistahan kirjoittaa myös siitä, että kyllä se useinmiten ssaattaa olla kiusatun ihan omaa syytä, että tulee kiusatuksi. Yleensä näissä kiusatuissa kyllä löytyy jokin oma ongelma, joksa sen aiheuttaa. Ei ns. normaalia ihmistä kiusasta. Kaikki vaan eivät sitä huomaa, kun katsovat peiliin, ettei ole kaikki kotona." Normaaleja ihmisiä ei kiusata?! Mikä minä sitten olin, joku sirkusfriikkikö? Mielestäni olin ihan tavallinen teini-ikäinen tyttö, jonka ainoa "ongelma" oli herkkyys. Karaistuin yläasteelle mentäessä jo sen verran etten enää itkenyt julkisesti niin paljon. Eikä herkkyys ole ongelma. Joo joissakin on ehkä joku sellainen ominaisuus, kuten lihavuus tai silmälasit, joka vetää puoleensa kiusaamista. Mutta kaikki koulukiusatut ovat normaaleja, jokaikinen. Piste.

Viimeiset neljä vuotta mun elämästäni oon koittanut rakentaa itsevarmaa minää. Se on pitkä ja kivinen tie ja kaiken lisäksi vieläkin kesken. Olenedelleen hirveän epävarma ympärilläni olevista ihmisistä, mutta en tee sitä tahalteni. Muhun on jäänyt itsesuojeluvaistoa sen verran, että osaan ehkä jopa varautua pettymyksiin ihmissuhteissa. Mutta kaiken kaikkiaan mulla on asiat hyvin nyt. Mulle tuli vain tarve kertoa tämä.

Pahoittelen, että kirjoitin tälläisen tekstin luettavaksi. Voin kuvitella, kuinka joku ajattelee, että haluan tällä huomiota ja sääliä. No mitä blogin kirjoittamiselta voikaan odottaa, jos ei huomiota. Mutta sääliä mä en todellakaan kaipaa. Tää on tapahtunut aikoja sitten, enkä mä tarvi nykyään muuta kuin ymmärrystä.

Lopuksi haluan sanoa osanottoni Elisan lähipiirille, vaikkakin tapaus oli sattunut viime vuonna. Siitä huolimatta. Tuskin kukaan kiusattu lukee tätä kirjoitusta, mutta haluan toivottaa heille rohkeutta. Rohkeutta ja päättäväisyyttä muuttaa omaa elämäänsä. Kiitos.

6 kommenttia:

  1. Moi. Olen tosi arka, enkä siksi yleensä ikinä kirjoita kommentteja muiden blogeihin, mutta nyt teen poikkeuksen. Kävimme samaa lukiota. Muistan sinut hyvin. Olit minulle aina todella mukava, ja siksi uskallankin nyt kirjoittaa tämän kommentin.

    Minäkin olin koulukiusattu. Kuten sinä, luulin saavani uuden alun aloittaessani yläasteen, mutta *itut, vietin myös yläasteen yksin. Se aika ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaisia traumoja kuin ala-aste, josta näen edelleen unta joka yö, vaikka tapahtumista on niin monta vuotta.

    Olen ajatellut itsemurhaa siitä asti, kun olin 11-vuotias. Jokin on kuitenkin saanut jatkamaan, en yhtään tiedä mikä. Ehkä odotan vain sitä, että oikeus tapahtuu. Ala-asteen kevätjuhla ei ollut oikeutta nähnytkään, sillä kiusaamiseni "johtaja" sai hymytyttöpatsaan.

    Kommenttini on hyvin sekava, anteeksi. Pääajatukseni tässä kuitenkin oli, että halusin kiittää sinua tästä blogiteksistä ja kertoa, että se kosketti erästä toista kiusattua. Suuri kiitos siitä, että uskalsit kirjoittaa aiheesta, josta niin moni vaikenee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kommentista, se ei ollut yhtään sekava :) Oli niin täydellinen kommentti, että en edes saa sanakaan sanottua takaisin..

      Vaikken tunnekaan sinua (tai sanotaanko, etten tällä hetkellä tiedä kuka olet), haluan sanoa, ettei itsemurha koskaan ole ratkaisu. Itse en koskaan kunnolla ajatellut itsemurhaa, vaan vaikeimpina kausina mietin sen tuomaa vaihtoehtoa. Se jokin, joka saa sut jatkamaan tätä elämää, on jotakin todella tärkeää. Pidä siitä kiinni.

      Haaveilin pitkään oikeuden toteutumisesta. Halusin kostaa jotenkin, en vain tiennyt miten. Eräänä päivänä treenien jälkeen, kun tunsin itseni onnelliseksi, tajusin, että oikeus on toteutunut: olen oman itseni herra. Olen minä. Olen onnellinen. Mennyt on mennyttä.

      Olen iloinen, että blogitekstini kosketti. Itse haluaisin edelleen kiittää kommentistasi, se sai minut paremmalle tuulelle.

      Poista
  2. Moi!

    Muakin kiusattiin koko yläaste... Oikeastaan monet asiat mitä sanoit tossa kuulosti ikävän tutuilta. On se omituista, miten ihmisillä, joiden kanssa ei ole ollut ikinä missään tekemisissä, voi olla vahva mielipide siitä, millainen olet!

    En ollut arvannut, että sua oli kiusattu tolla tavalla.

    Mutta sen minkä oon oikeasti huomannut, on sun itsevarmuutes kasvu. Vaikka ei ollakaan nähty pitkiin aikoihin, oon aistinu sen kaikista sun teksteistä. Muistan edelleen sen, kun kerroit mulle, että olit saanut nimen "Pimenta" capoeirassa. Musta tuntuu, että se nimi avas sussa jotain uutta, tai auttoi sua lähtemään tälle tielle löytääkses todellisen minäs.

    Rosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heips, Rosa!

      Kiitos kommentista! Musta on oikeastaan surullista, kuinka tuntemattomat ihmiset kuvittelevat tuntevan mut niin hyvin. Varsinkin, kun en edes itse tuntenut tuolloin (enkä ehkä vieläkään)itseäni. No, eläköön luuloissaan. Raukat.

      Niinpä. Tuskin kukaan olisi osannut arvata, ellen olisi kertonut. Omaan kuoreensa sulkeutumien tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta, joten ei näistä asioista hirveän monelle ole edes tullut kerrottua.

      Olen itsekin huomannut itsevarmuuteni kasvun. Olen yllättynyt siitä ja erittäin iloinen asiasta :) Enpä ole tullut koskaan ajatelleeksi, että Pimenta-nimen saaminen olisi voinut pistää prosessin käyntiin. Mietin koko päivän asiaa ja tulin siihen tulokseen, että ehkä minä tarvitsin vain "uuden nimen", jolloin minän luominen aloitetaan puhtaalta pöydältä.

      Poista
  3. ihan hirvittää, että kuinka samanlaista sulla on ollut kuin mulla. muakin kiusattiin sen takia kun olin herkkä ja just toi syrjiminen, se on kamalempaa ku tultais päin naamaa sanoon. oot ihana, hämmentää kun mä näin sut aina niin iloisena teatterissa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän mä olikin aina iloinen teatterissa. Ja miksen muuallakin (mutta en koulussa). Teatterissa oli kivaa, mulla on hirveä ikävä takaisin.

      Poista